Kansakoulu-opettajan nuoruudenvaiheet

Produced by Tapio Riikonen
Kirj.
Edmondo de Amicis
WSOY, Porvoo, 1892.
Suomentajan esipuhe. Rohkeutta! Garasco. Seikkailuja maalla ja merellä. Piazzena. Entinen korpraali. Altarana.
Muistoja Sardiniasta. Viimeinen vuosi Altaranassa. Luostarissa. Camina. Toinen vuosi Caminassa. Bossolano. Turinissa. Uusia kasvoja ja vanhoja tuttuja.
Viiteselitykset.
Suomentajan esipuhe.
Lukia jonka mieltä tämän kertomuksen vilkkaat piirrokset, ylevät aatteet ja raikas maailmankäsitys viehättävät, ei varmaankaan katso liikanaisiksi joitakuita tietoja Itaalian kansakoulusta ja sen suhteesta aikansa muihin sivistyslaitoksiin. Tapausten ja luonteiden kuvaus on kirjassamme kyllä selvä, voisi sanoa yleis-inhimillinen, niin että melkein joka sivulla olemme kohtaavinamme oloja ja ihmisiä jotka tuntuvat vanhoilta tutuilta. Mutta toiselta puolen on erotus meidän ja tuon kaukaisen maan valtiollisissa, yhteiskunnallisissa ja kirkollisissa seikoissa niin suuri, että lähempi selitys muutamissa kohden näyttää tarpeen vaatimalta.
Itaalian uudempi historia on sen puolesta opettavainen, että siinä erittäin selvästi näkyy aatteen voima kansojen ulkonaisten vaiheiden muodostumisessa. On vaikeata ajatella kansallista olemusta joka ulkonaisesti olisi surkeampi, rikki-riistetympi ja avuttomampi kuin Itaalia tämän vuosisadan alulla. Napoleonin maailmanvalta oli hajonnut ja Euroopan sorretut, nöyryytetyt kansat olivat päänsä jälleen nostaneet, mutta tätä maata oli suuri osa jäänyt vieraan, itävaltalaisen ikeen alle, ja muissa osissa hallitsi joukko pikkuruhtinaita joilta puuttui sekä halua että tarpeellista kykyä ja itsenäisyyttä voidakseen asettua synnyinmaansa kansallisuus-aatteen etupäähän. Siitä huolimatta koko Itaalian yhtyminen yhdeksi valtioksi, yhdeksi saman hallituksen ja samojen lakien alaiseksi kansaksi oli se ajan valtaava kysymys jonka voima korvasi kaiken yksityisen saamattomuuden ja jonka tieltä kaikkien ulkopuolisten esteitten täytyi väistyä. Tuo aate, yhteisen itaalialaisen isänmaan aate ei muuten ollut eilispäivän lapsia; se oli siitä asti kun Dante (13:annella vuosisadalla) loi itaalian kirjakielen, yhäti, milloin selvempänä milloin himmeämpänä, elänyt maan jaloimpien miesten ja naisten sydämmissä. Mutta vasta nykyinen vuosisata sen täällä, niinkuin muuallakin Euroopassa, kypsytti täyteen itsetietoon ja saatti voittoon. On mieltä ylentävää nähdä aatteen taistelua ja voittoa: toisella puolen maan mahtavia, väkivaltaa, painetteja ja valtiollista vainoa, toisella tuo yksinäinen aate, joka hiljaa, huomaamatta kytee ihmisten rinnoissa, opettaen heitä ylevästi ajattelemaan ja alttiisti työtä tekemään, kunnes se vihdoin, ajan tullen, hetken jouduttua varttuu teoksi ja tuhoaa tieltänsä turhat vastustukset. Tällainen, vieläpä tavallista kauniimpi näytelmä on nähtävänä niissäkin tapahtumissa joiden seurauksena sitten (v. 1860) oli Itaalian kuningaskunnan perustaminen.