Päivän koittaessa: Novelli

Novelli
Kirj.
Tekijän luvalla vironkielestä suomentanut
Ape Laitio
Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto,
1907.
Mutta kun matkustajajunat aamuin illoin olivat tulossa, muuttui
elämä V:n asemalla vilkkaammaksi kuin usealla suurella asemalla —
luonnollisesti kuitenkin ainoastaan kesällä. Kaikkia teitä myöten,
jotka pohjoisesta ja idästä johtivat asemalle — ja niitä oli hyvin
paljon — tuli viheriöivien puiden ja pensasten välitse näkyviin
valkoisia hattuja, vaaleita naispukuja, värikkäitä päivänvarjoja ja
kaikenkarvaisia miesten päällystakkeja, ja pian vallitsi asemasillalla
vilkas liike, hupaisa pujotteleminen toistensa ohi ja äänekäs hälinä.
Asematalon seinien nojaile kokoontui joukko polkupyöriä, päärynä-
ja pihlajapuiden alla taasen oli joukko hevosia satuloituina tahi
vankkurien edessä. Parin virstan päässä V:n asemalta sijaitsi näet
hiljan rakennettu kesähuvila, jonka asukkaille, etenkin nuoremmille,
junien tulo ja lähtö tarjosivat hauskaa vaihtelua, etenkin kun asemalle
johtavat, kuusimetsän ja viheriöivien niittyjen halki vievät tiet
olivat aivan kuin luodut huvikävelyä varten.
T:n huvilassa asui rikkaita kaupunkilaisporvareita; sen voi nähdä
heidän tyttäristään ja pojistaan heidän ollessaan asemasillalla.
Heidän ulkomuotonsa, pukunsa, koristuksensa, heidän liikkumis- ja
keskustelutapansa, kaikessa ilmeni tunnettu piirre, joka heidät
muihin sisällisesti yhdistää, mutta ulkonaisesti heistä eroittaa,
ja joka siinä yhteiskuntaluokassa on selvästi huomattavissa.
Nuori asemapäällikkö, joka huoneessaan Svjetiä lukiessaan oli
ikävästä haukotellut, miten reippaasti hän nyt liikkuikaan, miten
kunnioittavasti hän tervehtikään puolelle ja toiselle, miten
kärsivällisesti hän kuuntelikaan kaikkia, joilla oli häneltä jotakin
kysyttävää tahi toivottavaa, ja miten punastuikaan hän onnellisuudesta,
kun joku nuorista neitosista häntä kaikenlaisilla miellyttävillä
kysymyksillä kunnioitti! Ja vahtimestari ja kantaja — he muuttuivat
heti näiden herrojen kuuliaisiksi palvelijoiksi, kumarteleviksi
käskyläisiksi, he olivat heti valmiit kiireesti lähtemään, kun joku
herra, rouva tahi neiti lähetti heidät jollekin asialle. Väsynyt
telegrafisti, joka niin suurella kaiholla odotti 20:ttä päivää, oli
jo aikoja sitten herännyt unestaan, tähysteli ikkunasta puoleksi
kunnioitettavalla uteliaisuudella ulos ja tunsi hivelevää riemua, kun
herrasväen joukossa, joka ei häntä huomannut, löytyi henkilö, jota hän
voi tervehtiä, olkoonpa, että se oli ainoastaan erään tohtorin rouvan
— lastenhoitaja.