Illan varjot
language: Finnish
Romaani
Kirj.
E. von Keyserling
Suomentanut ( Abendliche Häuser )
Kaarlo Nieminen
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Ahjo, 1919.
Elämä Padurenin linnassa oli käynyt hyvin hiljaiseksi siitä lähtien kun siellä oli saatu kokea niin paljo onnettomuutta. Suuri, ruskea rakennus raskaine, ihmeellisesti huippenevine kattoineen seisoi äänettömänä ja hiukan alakuloisena lehdettömien kastanjapuiden keskellä. Kuin syvät vaot vanhoja kasvoja uursivat suuret puolipylväät ruskeata julkisivua. Ulkoportailla makasi musta setteri, ojenteli raajojaan ja koetti lämmitellä kalpeassa marraskuun auringon paisteessa. Silloin tällöin kulki joku piika tai tallipoika yli pihan hitaasti ja veltosti. Täällä ei kellään näyttänyt olevan kiirettä. Avoimella tallinovella seisoi, ovenpieleen nojaten, Mahling, vanha valkopartainen kuski, ja haukotteli. Puutarhan portilla oli Garbe, puutarhuri, venytteli sileäksi ajeltua juoponnaamaansa ja tirkisteli aurinkoon. Sitten lähtivät molemmat miehet astumaan toisiansa kohden, pysähtyivät puolivälissä pihamaata, juttelivat jonkun sanan keskenään, vaikenivat, sylkäisivät ja virkkoivat taas sanasen.
Rakennuksen toisella sivustalla avautui lasiovi, joka johti suoraan puutarhaan, ja linnanherra, Warthen parooni, tuli siitä juuri ulos pyörätuolissaan palvelijansa Christophin työntämänä. Visusti turkkiinsa verhoutuneena, turkislakki päässä, huojui kumarainen vartalo tuolissa hiljaa eteenpäin. Kasvot olivat hyvin kalpeat ja ankarassa säännöllisyydessään väsyneen ilmeettömät, vain ulkonevat silmät olivat vielä ihmeen kirkkaat ja siniset. Pyörätuolin vieressä asteli paroonin sisar, paroonitar Arabella, suurena ja laihana mustassa päällysviitassaan ja liehuvassa suruharsossaan, kasvot kapeina ja veitsenterävinä, pöhöhihaisten, valkeiden olkapäiden välillä. Näin kävi matka pitkin puiston syysmärkiä teitä, joilla putoilleet lehdet rapisivat. Puista tippui vesipisaroita ja latvat olivat täynnä meluavia variksia. Christoph painoi leukansa syvempään pystyyn nostetun kauluksensa sisään ja huohotti hiukan työntämisen aiheuttamasta ponnistuksesta. Sitten pysähtyi hän äkkiä, hänen isäntänsä oli tehnyt merkin kädellään; parooni katsahti sisareensa ja sanoi äänellä, joka kuului äkäiseltä ja vaivautuneelta: Kuulehan, Arabella, mikä on rouva Dachausen syntyään? — Birkmeier, tehtailijan tytär , vastasi paroonitar rauhallisesti ja melkein koneellisesti. Tyytyväisenä antoi parooni päänsä painua jälleen alas, ja Christoph työnsi taas tuolia eteenpäin.