Kovalle ottaa

Kirj.
Porvoossa,
Werner Söderström,
1890.
Lämpimän etelätuulen puhaltaessa vieri Kumpulan järvellä vähäisiä
aaltoja Törmälän puoleista rantaa kohti ja loiskahteli rantakivejä
vasten.
Törmälän rannasta oli työnnetty vesille vene, jossa istui Törmälän
torpan isäntä Perttu vaimonsa Liisan ja pienen poikansa Jaakon kanssa.
He olivat tulleet verkkoja laskemaan. Isäntä istui perässä, emäntä
etuteljolla ja Jaakko yläällä keulan nokassa.
Perttu nosti verkkovasusta päällimmäisen verkon, jonka pään hän otti
puikkarimesta erilleen ja kiinnitti muutamaan vanhaan verkkovaajaan
vastarannassa. Sitten käski hän Liisan hiljalleen soudella suoraan
selälle päin, ja sitä mukaa kuin vene eteni, päästi hän verkkoa
järveen solumaan. Sitä tehdessään hän silloin tällöin vaihtoi jonkun
sanan Liisan kanssa, joka reippaana ja hyvällä mielellä teki hänelle
ennestään hyvin tavallista tehtävää ja useinkin loi tyytyväisen katseen
mieheensä. He istuivat hyvin tyyneinä ja rauhallisina, vaan Liisa,
hiukan vilkkaampi luonteeltaan, oli sekä liikkeissään että puheissaan
Perttua liukkaampi. Jaakko sitä vastoin istui keulassa enimmästi sanaa
sanomatta, hyvin vakaisena ympärilleen katsoen ja omissa mietteissään,
kuuntelematta vanhempainsa keskustelua.
Mahtaneekohan tuosta Jaakosta miestä tulla , arveli Liisa Pertulle,
kun sillä ei näytä olevan halua mitään oppia, kun se ei vähääkään
välitä siitä, mitä muut tekevät, että sitten itsekin oppisi jotain
tekemään!
Älä ole milläsikään Jaakon suhteen! lausui Perttu. Hänhän on
vahvakasvuinen, hartiakas poika, josta kyllä aikoja myöten tulee
hyvinkin vankka työmies.
Mitäpä siitä, jos tuleekin vankka, kun ei osaa mitään tehdä!
No, hän kyllä kerkiää oppia vielä paljonkin siihen asti kuin hänen
työtään tarvitaan.
Siltä se taitaa näyttää, kun ei nytkään katsokaan edes, miten
esimerkiksi verkkoja lasketaan — — — aivan tyyneenä ja mistään
huolimatta katselee vaan kokonaan muualle!
Siitä ei toki saata päättää puoleen eikä toiseen, sillä hän on vielä
aivan nuori. — Eipä ole Jaakko hätäpoika koskaan ollut. Muistanethan,
kuinka hän vietäessään kirkolle kastettavaksi, kun sinä häntä
pärevasussa kantelit, aivan levollisena makaili ja katseli kirkkain
silmin taivaalle, eikä ollut millänsäkään, vaikka kuinka olisi vasu
heilahtanut. Eipä hän edes silloinkaan äännähellyt, kun pappi häntä
vedellä valeli ja antoi hänelle nimen. — Usko minua, että Jaakosta
tulee mies, joka ei valita ensimmäisen vastuksen kohdatessa!