Munkkiniemen Elsa

Produced by Tapio Riikonen
Kirj.
Eero Sissala
G. W. Edlund, Helsinki, 1891.
I. Koetusten alku II. Se oli Isän tahto III. Se kaunis Heleena ja hänen Matti-poikansa IV. Hyvä tahto on puolen voimaa V. Uuteen toimeen VI. Kaksi sairasta vaimoa VII. Mutta annas olla, minä tunnen hänet VIII. Sitä en tahdo, älkää Herran tähden! IX. Sunnuntai-käräjät X. Jumala on rakkaus XI. Eihän se nimeä maininnut XII. Kesäpuuhia XIII. Hän oli mamselin vanha tuttu XIV. Ja he menivät kukin omaa tietänsä XV. Rajuilman tauottua lakkasivat pojatkin riitelemästä XVI. Että mökkinsä puretaan, onhan nekin terveisiä XVII. Kun tulisi hyvä isäntä XVIII. Uuteen palvelukseen XIX. Eihän nyt pilvistä siihen pudonnut XX. Silloin se muutti mummo taloonsa XXI. Retki Punavuorille XXII. Eräs velvollisuus XXIII. Etkö kiellä enään minua? XXIV. Mummo omituisena XXV. Vaikeudella eteenpäin XXVI. Viimeinen palveluspaikka XXVII. Pesijätär-kumppanukset XXVIII. Pieni muutos XXIX. Kaikki muuttui XXX.
Koetusten alku.
Munkkiniemen kartanon maalla oli mökki-pahainen. Tuo yksi-akkunainen rakennus, jolla oli aikanaan ollut kunnia seisoa kartanon pellolla ja tehdä riihen virkaa, sai toimittaa vanhoilla päivillään ihmisasunnon ammattia.
Jos ei tuo ränstynyt tölli asujallensa voinutkaan tarita suuresti elämän mukavuuksia, niin vaatimaton oli asukaskin. Hän oli sangen tyytyväinen, kun huoneen seinävierillä kasvoi kesäisin kaunista nurmea ja lähellä humisi tuuli hongikosssa ja akkunasta katsellessa näkyi lahden sinervä pinta. Vaan ei sillä hyvä, että hän vaan luontoa akkunasta katseli, hän kulki siellä itse joukossa.
Töllin asukasta kutsuttiin Leski-Annaksi ja luutamuijaksi. Hän oli Munkkiniemen rengin leski. Hänellä oli viisi-vuotinen Elsa niminen tyttö. Tyttö sinisilmäinen keltatukkainen sai kesäisin seurata äitiänsä metsissä ja vointinsa mukaan auttaa äitiänsä; pääasiassa kumminkin sai hän kulkea retustaa äitinsä hupina.
Pian oppi tyttö tuntemaan tienoot ja seudun metsät ja saaret. Äidillä oli nimittäin oma venhe, jolla mentiin ja käytiin välistä uskomattoman etäällä. Sillä myöskin kuletettiin tavarat Hietalahden rantaan, josta niitä sitten äiti kantoi pitkin kaupunkia. Äidin kera mittaillessa Helsingin katuja oppi pian Elsa tuntemaan kaupungin kadut, talot ja enimmän osan ihmisistä, jotka Helsinkiläisiksi itseänsä kutsuivat.