Haukkavuoren aarre: Kertomus

Kertomus
Kirj.
Eino I. Parmanen
Helsingissä, Yrjö Weilin, kustantaja, 1907.
Kaikki mikä tuntuu uskomattomalta, ei ole valetta, Kaikki mikä tuntuu uskottavalta, ei ole totta.
Ensimäinen osa.
Louhijärvi, kotiseutuni, on Etelä-Pohjanmaan pitäjiä. Se on laajatasankoista, siellä ja täällä pienien metsä-alojen katkaisemaa niitty- ja peltomaata. Vuolas Louhijoki, laskien etäällä Pohjanlahteen, virtaa monimutkaisena sen keskitse ja jakaa sen suuriin kyläkuntiin. Etenkin Kirkonkylä on mahtavan näköinen. Siellä onkin talo talon vieressä, ja minne vain luo katseensa, on silmänkantamiin ulottuvia, runsasta satoa lupaavia viljelysmaita. Juhlallisena kohoaa täällä pitäjän kirkkokin. Se tosin on jo vanha ja vain vaatimattomasti puusta rakennettu, mutta sittenkään se, vähäisellä mäkitörmällä seisten, ei ole vaikutustaan tekemättä. Kauvas, näet, näkyy sen päreinen, suippeasti korkeuteen nouseva katto, ja toisinansa, auringon itäiseltä taivaanrannalta yletessä, sen punaiseksi maalatut seinät valkoisine ikkunapuitteineen hohtavat loistavan kirkkaina, ja sen ikkunat, moninaisesti välkähdellen, hohtavat kullalle. Usein kuitenkin katse suuntaantuu kirkosta kaukaiseen itään. Siellä, pitäjämme etäisimmillä rajamailla, kohoaa taivaanrannalla korkea ja jylhä Haukkavuori, ja auringon ensimäiset säteet leikkivät niin kummasti sen harmaakallioisella, miltei puuttomalla päälaella. Koko taivas on ikäänkuin tulessa, ja aurinko nousee punertavana, majesteetillisena, ja yhä laajemmaksi kasvaa valokehä, yhä edemmäksi väistyvät vuorta peittävät tummat, öiset varjot, ja vähitellen koko vuori kylpee mitä kirkkaimmassa väriloistossa. Suurenmoinen todellakin on näytelmä, mutta onpa Haukkavuori muutenkin huomiota herättävä. Seitsemän kirkkoa sanotaan sen korkealta huipulta nähtävän ja laajalti maata ja metsää, jokia ja järviä, ja kerran, monta, monta sataa vuotta sitten — niin kertoo tarina — on Haukkavuori ollut meren ympäröimänä. Kaukaa oli sinne silloin purjehtinut pystynokkainen laiva. Siinä oli outoa kieltä puhuvia, hurjannäköisiä miehiä. Nämät laskivat maalle ja kantoivat rannalle suuren, painavan arkun. Tämän vartijoiksi he jättivät kaksi miestä, mutta muut heistä lähtivät saarena olevaa Haukkavuorta samoamaan. Ketään he kuitenkaan eivät tällä matkallaan tavanneet, sillä Haukkavuorella ei ollut asujamia. Silloin he palasivat jälleen arkun luo, nostivat sen hartioilleen ja kantoivat ylös metsäistä vuoriharjannetta. Olisivatpa he tienneet, että pieni lappalaistyttö koko ajan tarkasteli uteliaana, joskin samalla pelokkaana, heidän toimiaan rannalla. Veneellään hän oli soutanut saarelle likeiseltä mantereelta ja pysytteli nyt arkana mereen pistäytyvän kalliokielekkeen suojassa. Sinne häntä ei voitu huomata. Kun miehet lähtivät arkkuineen rannalta, silloin hän astui veneestään ja aikoi seurata heitä. Notkeana kuin kärppä hän pujotteli taajan lepikön läpitse ja juoksi sukkelana kuin orava rinnettä ylös, mutta samalla risukko rasahti pahasti hänen jalkojensa alla, ja miehet pysähtyivät kuuntelemaan. Silloin hänkin seisahtuu ja sydän kurkussa kumartuu piiloon ison kiven taa, mutta jo miehet lähtevät eteenpäin. Eräs heistä kuitenkin epäluuloisesti vilkaisee taaksensa, ja katse saa tuiman, uhkaavan sävyn. Tällöin lappalaistyttö ei enää uskalla outoja vieraita seurata, vaan vetäytyy takaisin veneensä luo. Täällä hän odottaa iltaan saakka. Silloin vasta miehet palaavat laivansa luo, mutta ilman arkkua. Minne olivat he jättäneet sen? Luultavasti piiloittaneet jonnekin, niin lappalaistyttö arveli, ja varmasti oli siinä paljon aarteita, sillä kovasti oli arkussa kilahtanut, kun miehet nostivat sen maasta, ja raskaalta se oli näyttänyt. — Vielä hetkisen viivyttyään rannalla ja keskenään oudolla kielellään puheltuaan miehet nousivat laivaansa, työnsivät sen syvemmälle vedelle ja olivat pian kadonneet illan hämärään, eikä milloinkaan enää heitä Haukkavuoren seuduilla näkynyt. Mikä oli tullut heidän kohtalokseen? Siitä olisi ehkä meri voinut antaa tietoja. Pari päivää heidän lähtönsä jälkeen, näet, kauhea hirmumyrsky oli raivonnut merellä, ja eräälle läheiselle rantamalle oli ajautunut haaksihylky. Tämän lappalaistyttö oli tuntenut vieraitten alukseksi, mutta missä he itse olivat, siitä ei haaksihylyssä ollut merkkiäkään. — Tarinan mukaan olisi siis Haukkavuorella aarteita olemassa.