Kalevala näyttämöllä: I sarja (of 3)

Sovittanut
Helsingissä,
Yrjö Weilin & Kumpp. Osakeyhtiö,
1911.
Sitä kuusta kuuleminen,
jonka juurella asunto.
Kalevala näyttämöllä (esisana). Alkukuvaelma. Maailman luominen. Aino. Sammon taonta.
Niin monessa muodossa kuin Kalevalan aiheita ja henkilöitä on
koetettukin näyttämöltä esittää, on tämä kysymys kirjallisesti
katsoen kuitenkin vielä jäänyt ratkaisemattomaksi. Eikä liene
pieni niidenkään joukko, jotka ovat taipuvaisia pitämään kokonaan
mahdottomana koskaan saadakaan mitään ratkaisua asialle.
Kuitenkin vaatii se sitä vaatimalla. On aivan luonnollista, että
kansa tahtoo myöskin näyttämön kohottavassa ja kirkastavassa
valaistuksessa nähdä niitä runollisia ihannehenkilöitä, jotka
sen mielikuvitus on synnyttänyt, ja yhtä luonnollista on, että
suomalaiset kirjailijat uudestaan ja yhä uudestaan palajavat
kalevalaisen tarumaailman ijäti tuoreille luonnonlähteille.
Kyseenalaiseksi jää siten ainoastaan tapa, miten tämä tarumaailma
parhaiten voisi tulla hedelmälliseksi suomalaiselle näyttämötaiteelle
ja näytelmäkirjallisuudelle.
Olen jo kauan aikaa ollut sitä mielipidettä, jota näen myöskin
tanskalaisen Kalevala-tutkijan Ohrtin kannattavan, että Kalevalan
henkilöt ovat jo sellaisinaan valmiita, kiteytyneitä taideteoksia
eivätkä siis siedä enempää, jatkavaa tai viimeistelevää kirjallista
käsittelyä. Jos mieli ajatella niitä näyttämölle siirretyiksi,
täytyy niiden saada puhua omaa kieltään, käyttää omia sanojaan
ja ennen kaikkea esittää omia alkuperäisiä luonnepiirteitään,
rauhassa kaikilta nykyaikaisilta, selittäviltä tai symbolisoivilta
toisinnoilta. Kalevala on valmis yksinkertaisesti. Se on sen uuden
kalevalaisen näyttämötyylin ensimmäinen kulmakivi, jonka luulen
keksineeni.
Toinen johtuu edellisestä. Jos mieli koettaa saada näyttämöllä
aikaan puhtaasti kansanrunollista mielialaa, täytyy Kalevalan
tapausten ja henkilöiden esittämiseksi luopua useimmista nykyaikaisen
teatterin ominaisuuksista. On luovuttava ulkonaisen todellisuuden
vaatimuksesta, pidettävä yksin kiinni sisällisestä totuudesta ja
vedottava yleisön mielikuvitukseen. Meidän ei tarvitse kuulla
teatteri-ukkosta, joka kerta kun sanotaan, että ukkonen käy, ei
nähdä reslarekeä, joka kerta kun joku Kalevalan sankari kohennaikse
korjahansa . Me vain kuvittelemme niin tapahtuvan. Runous voittaa
siitä, kauneusvaikutus hienostuu, se ei maksa mitään eikä tuota
pienimmälläkään näyttämöllä eikä ahtaimmassakaan katsomossa mitään
vaikeuksia. Siis pelkkiä hyviä puolia, joiden vastapainoksi en
vuosikausienkaan epäilyjen avulla ole onnistunut vielä yhtään huonoa
löytämään.