Tuulikannel

Mieterunoja
Kirj.
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 919.
Lukijalle.
Vuosi sitten aloittamani tilinteko laulurunollisen entisyyteni kanssa on nyt päättynyt. Yhdessä Vapauden kirjan ja Lemmenlaulujen kanssa muodostaa juuri valmistunut valikoimani Tuulikannel sielullisen kokonaisuuden, jonka juuret menevät lapsuuteni armaimpiin päiviin saakka, ja jonka latva humisee nykyisimmän nykyisyyteni mielialoissa ja mietelmissä. Niiden välille mahtuu lähes kolme vuosikymmentä kiihkeintä kirjallista toimintaa ja ihanteen tavoittelua.
Lähes kolme vuosikymmentä — sehän on jo ihmis-ikä! Epäilemättä, varsinkin siihen katsoen, millä hirvittävällä nopeudella sekä henkinen että aineellinen ympäristöni on muuttunut näiden vuosikymmenien kuluessa, eikä ainoastaan meillä, vaan myöskin tuolla ulkona suuressa maailmassa. Etten kuitenkaan siitä huolimatta vielä tunne itseäni aivan ikäkuluksi enkä viisauden lepoon päässeeksi kansan patriarkaksi, ei nähtävästi johtunekaan puhtaasti kirjallisista, vaan pikemmin eräistä sielullisista syistä, joista ei ehkä liene poissa paikaltaan tässä yhteydessä ohimennen huomauttaa.
Runoilijana olen vanha, kovin vanha, miltei yhtä vanha kuin varhain kehittynyt. Mutta sitä myöhemmin tunnen kehittyneeni ihmisenä, vieläpä niin myöhään, että minua suorastaan hävettää kamppailla aina edelleenkin eräiden elämäntotuuksien kanssa, jotka monille muille näkyvät olevan selviöitä jo syntymässä. Tilanteeni siinä suhteessa on yhtä traagillinen kuin Prinsessa Ruususen kokkipojan, joka jo oli vanha mies, mutta jolle ei kasvanut partaa, ennen kuin hän muun hoviväen kerällä oli sata vuotta uinahtanut! Ellei maailma nykyisestään sen paremmaksi muutu, olisinkin taipuvainen sekä sille että itselleni tuota perinjuurista miestymiskeinoa suosittelemaan. En tiedä, kummassa sitten vika lienee, mutta harvoin olen tuntenut koko maailmanmenon ympärilläni käyvän niin jyrkästi vasten sisintä olemustani kuin nykyään, enkä koskaan itseäni sielullisesti yksinäisemmäksi.