Pyhiinvaeltaja: Kuvitelmia Karjalasta

Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Kuvitelmia Karjalasta
Kirj.
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja 1915.
I. Lähtö luonnon ja alkuperäisyyden maahan. II. Ontrei ja hänen hurskaat opetuksensa. III. Kaksi pyhiinvaeltaja-naista. IV. Outoja tapahtumia tshainajassa. V. Salaperäinen vieras. VI. Jatkoa tapahtumiin tshainajassa. VII. Salaperäinen vieras ja pyhiinvaeltaja-naiset. VIII. Pakoretkelle lähtö. IX. Ontrein tarina. X. Tulo Paadenen kylään. — Runoilija-opettajan vieraana. XI. Öinen juhlahetki. XII. Herääminen ja pako erämaahan. XIII. Unelmia Seesjärveltä. XIV. Koskemattoman luonnon ylevyys. XV. Mietteitä ja huomioita. XVI. Merkillinen kallio. XVII. Alakuloinen ilta. XVIII. Uskomatonta. XIX. Vanha urjadniekka. XX. Onto ja Tuonen lintu. XXI. Kesäinen hetki karjalaisessa kylässä. — Runolaulaja. XXII. Tulo Kemiin. — Pako onnistuu. — Tulo Solovetsiin. XXIII. Solovetsi ja Karjala. XXIV. Taistelu Karjalasta. — Grijp-ritarin tarina. XXV. Grijp-ritarin kuolema ja asemiehen kosto. — Hyvästi. XXVI. Uuteen elämään.
Vieri siitä virstan toisen, Pakeni palasen maata Salon synkimmän sisähän, Korven kolkon kainalohon.
Hän oli istunut huoneessaan. Ovi oli ollut auki. Ulkoa oli kuulunut siskojen ja heidän vieraittensa raikasta naurua. Tuomen kukkien tuoksua oli kantautunut sisään ja pääskysten liverrystä sekautunut silloin tällöin tyttöjen huolettomaan ilakointiin. Matti-renki oli istunut pirtin portailla paitahihasillaan, isä-rovasti oli ollut huoneessaan päivällislevollaan. Äiti oli jo leponsa katkaissut, koskapa hänen tasainen laulunhyrinänsä oli ruvennut kuulumaan. Kylän raitilta oli vielä silloin tällöin kaikunut pois ajavan kirkkoväen kärryjen ratinaa.
Hän oli nauttinut elämästään ja olemassa-olostaan. Ummistaen silmänsä kuvitteli hän tuon kaiken jälleen ilmieläväksi eteensä. Hän oli tuntenut terveyden ja elämänhalun suomaa hyvinvointia, sekä iloinnut jo edeltäpäin kaikesta siitä uudesta ja oudosta, jota pian tiesi tulevansa näkemään. Laukku tuossa lattialla, jonka viime solkia hän siinä kiinni solmeili, sekä vierellä pahkurasauva, ynnä vielä hänen pukunsakin osoittivat, että hän oli lähdössä matkalle, nähtävästi jalkamatkalle. Hyvin hoidettuaan asiansa oli hän päättänyt vielä kerran, ennenkuin lukunsa lopetettuaan ryhtyi vakinaiseen toimeen ja siten kenties kiinnittyi liiaksi, harhailla vapaana siellä, missä vielä tapasi luontoa ja kansaa, jota ei sivistys ollut muuttanut.