Suomen Kansan Sanalaskuja

Koonnut
Elias Lönnrot
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia. 4 Osa.
Helsingissä, 1842. Prätätty J. Simeliuksen Lesken tykönä.
Imprimatur: Frans Ludw. Schauman.
Alkulause
Itsekussaki työssä ja toimessa tulee ennen kaikkia kysyä, mikä arwo ja hyödytys niillä on; sillä työ, millä ei hyödytystä ole, on parempi tekemätönnä, kun tehtynä. Näitä sanalaskuja sillä kysymyksellä arwatessamme olemma luulleet niiden kyllä kolmessaki kohden Suomen yhteisyyttä hyödyttäwän. Ensiksi on niissä monta meillenki hyödyllistä esiwanhempaimme tietoa, oppia ja neuoa säilytetty. Toiseksi sopiwat osaawasti käytettynä kaunistamaan ja usein wahwistamaan kaikenlaista puhetta yhteisessä elämässä. Kolmanneksi antawat tiedottelewille joita kuita johdatuksia Suomen kieltä ja kansan elämätä tutkiessansa.
Yhteisinä neuoina ja muistutuksina elämässä sopii hywästi pitää melkein kaikki, mikä ei sodi Kristillisyyttä wastaan; waan jos semmoisia löytyisi, jotka ei hywäsesti yhteen sowi kristillisten oppien kanssa, niin pidettäköön niitä ei muuna, kun esimerkkinä luonnollisen järjen erehdymisestä, ja niiden kohtien osottajina, missä sama erehdys kewiämmästi tapahtuu. Myös tulee muistaa, että useammilla sanalaskuilla on toinen mieli, toinen kieli , eli että niillä ajatellaan peräti toista, kuin mitä niillä sanotaan. Niin taitaisi joku luulla sanalaskussa: kaksi kowaa kokee; meidän poika ja Jumala , ihmistä kyllä sopimattomasti Jumalaan werrattawaksi, waikka sitä kuitenki nyky aikoina ei käytetä paljo muulla mielellä, kun raamatun lausetta: työläs on potkia tutkainta wastaan . Samalla tawalla sanotaan: leikki se on leiwän loppu, se tuska tupakan loppu , pilkalla toisin, kun ajatellaan. Niin monta muutaki. — Tästä lienee ymmärrettäwä syy siihenki, että muutamat sanalaskut owat peräti wastahakasia keskenään, waikka, ei kaikki wastahakasuus sanalaskuissa kuitenkaan ole siitä syystä, waan muuten ihmisten mielten erilaadusta.
Ajatteiimma ensittäin karsia pois kaikki wähäpätösemmät sanalaskut tästä kokouksesta, mutta sepä karsinta ei ollut niin huokiasti tehty, kun ajateltu. Kuka tiesi kunki mielen, kenpä kenenki sydämen — moni meistä wähäpätönen taittaisi toisilta kylläki kalliiksi ja kauniiksi arwata. Niin luulimma paremmaksi antaa yhdessä koossa ilmitulla kaikkien, mitä suomalainen kansa sanalaskuiksi nimittää, paitsi mitkä oliwat itsestänsä mielettömiä wertauksia, eli muuten riettasanasia, riwoja, joillen ei ole taittu siaa antaa.