Hirvenhovin Elisa

Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Kirj.
Mukaeltu suomennos
Helsingissä, Kustannusliike Minerva Oy, 1922.
Oli varhainen syysaamu Hirvenhovin tilalla. Kartanon pitkän päärakennuksen kaikki ikkunat hohtivat nousevan auringon valoa heijastaen.
Elisa Spitzenholdt tuli veräjälle ja alkoi ripotella leivänmurusia varpusille, jotka heti lensivät parviin hänen ympärilleen. Hänen ryhdissään samoin kuin kasvonpiirteissäänkin ilmeni jotakin voimakasta, joka muistutti muinais-skandinavilaista naista, jotain, joka herätti sekä luottamusta että kunnioitusta. Häntä katsellessa ei tullut panneeksi erityistä huomiota hänen ikäänsä. Elisa Spitzenholdt'in olennossa oli jotain nuorekasta, mutta samalla kypsynyttä ja sellaisena hän viehätti.
Linnut ahtautuivat yhä tiheämmin hänen ympärilleen, ne melkein rohkenivat syödä hänen käsistään.
Kun kaikki oli jaettu, katselivat lintuset häntä päät kallellaan helmimäisillä silmillään, ikäänkuin ihmetellen, että kemut jo olivat lopussa. Silloin hän hymyili ja sanoi lempeästi toruen:
Eikö vieläkään ole kylliksi? Kaikkialla näkyy siis olevan laita samoin: Kuta enemmän saadaan, sitä enemmän halutaan.
Hän hieroskeli vielä käsiään, kenties oli niihin jotakin tarttunut. Aivan oikein: leivänmurunen putosi hänen jalalleen, josta pieni varpunen sen heti ahmien sieppasi.
Elisa seisoi alallaan odottaen, kunnes varpunen itsestään lentäisi tiehensä, hän ei olisi mielellään säikyttänyt. Sitten lähti hän edelleen toiselle puolelle pihaa. Suurimman alan Hirvenhovin tilasta anastavat korkeat, tiheät metsät, rikkaina riistasta ja runollisuudesta, mutta lähellä jokea, joka uurtaa seudun läpi, on metsä saanut väistyä ja tehdä tilaa viljelysmaille. Täällä juoksee joki hiljaa ja huoletonna, se ei ensinkään kiirehdi laskemaan järveen, niin ylen onnellinen on se siinä taivasta heijastellen, lasten kaarnavenheitä pinnallaan keinutellen ja säyseästä kaislikossa sohisten. Mutta maltappa! Kun joki joutuu kappaleen matkaa metsään, niin jopa muuttuu se ihan toisenlaiseksi. Tuuli, joka humisee metsän puissa, synnyttää kaihoa sen mieleen, puut, sekä suuret että pienet, jotka tungeksivat sen rannoille, opettavat sen tajuamaan, että maailmassa on mentävä eteenpäin. Ja joessa alkaa käydä virta.