Kaksitoista kuukautta

Kirj.
Ellen Wester
Suomennos
Helsingissä, Emil Vainio, 1908.
Etsin avarasta maailmasta ystävää, joka tahtoisi minua kuulla, kun kerron miksi tulin tähän suureen kaupunkiin ja kuinka langat elämäni kankaassa punoutuivat yhteen täällä.
Tammikuu.
Huoneeni ikkunasta näen pitkän kadun.
Kapeana ja tummana jatkuu se kauas äärettömyyteen. Iltasin säteilee valoa rivissä olevista heikoista kaasuliekeistä pitkältä eteenpäin, ja lähimmän ristikadun kulmassa olevaa viheriänharmaata taloa vastaan näen kiirehtiviä haamuja vilahtavan sivu. — Useimmiten kiiruhtavat ne arvatenkin kotiinsa, lämpöön ja valoon; toisinaan kävelevät he vitkaan. Minä tuumin silloin lienevätkö ne kaksi rakastunutta, jotka eivät huomaa pakkasta, vai raukkoja, joilla ei kotona ole sen lämpimämpää kuin kadullakaan.
Kuukauden olen ollut tässä suuressa kaupungissa. Täytyyhän sitä jossakin olla. Olen yksin — isä ja äiti ovat menneet tuntemattomaan maailmaan. Ainoa veljeni on ottanut itselleen vaimon eikä tarvitse minua lietensä ääressä eikä maailmassa.
En ole nuori — kohta kolmenkymmenen vuotias, enkä ole kaunis. Minussa ei ole koskaan ollut tarpeeksi tarmoa hommatakseni itselleni niin kutsuttua elämän päämäärää, joka kyllä olisi tärkeä ja tarpeellinen itselleni, mutta yhdentekevä kaikille muille. Taloudellinen asemani on sellainen, ettei minun ole pakko tehdä ansiotyötä. Tulin suurkaupunkiin nähdäkseni voisiko siellä elää paremmin elämänsä loppuun. — Minulle oli sanottu, että naisilla siellä olisi niinkutsutuita harrastuksia.
Asun pienen, hienon mummon luona, jolla on päivänpaisteinen luonne. Hänellä onkin reseedakukkia ikkunoilla ja vaaleat verhot Vanhoja mahonkipuisia huonekaluja peittämässä. Vanhanpuoleinen hän on, hiukan ränstynyt, voidakseen enää muuttua — se johtuu ijästä mutta hyväsydäminen. Me vietämme hiljaista elämää, kumpikin hoitaen omia asioitaan.
Hiljaisuuteen olen tottunut — koko elämäni olen viettänyt pienimmässä, unohtuneimmassa pikkukaupungissa, ja asianhaarat ovat sen tehneet että nuoruusilo tansseineen, juhlineen ja perhosleikkeineen pojan ja tytön, nuorukaisen ja neidon kesken, on jäänyt kauaksi minusta.