Merenneito: Novelli

Novelli
Kirj.
ANNI SORAINEN (Sofia Elisabet (Elli) Hiidenheimo)
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1915.
Vanhojen, korkeiden puiden takaa näkyi kevyeen huvilatyyliin tehdyn päärakennuksen torneja ja parvekkeita. Hevonen kääntyi suurelle pihamaalle, kiersi nurmikkoympyrän ja pysähtyi avoimen kuistin eteen, jota koristivat kirkkaassa auringonpaisteessa vihannoivat ruukkukasvit.
Rattailta nousi nuori mies. Kyytipojan avulla nosti hän matkatavaransa kuistille ja katseli hetken neuvottomana ympärilleen. Tuntui kuin talo olisi ollut kuollut, niin hiljaista oli kaikkialla. Matkustaja astui suureen valoisaan eteiseen. Avoimesta ruokahuoneen ovesta kuului hiljaista astioiden kalinaa. Hän katsahti sinne; kaksi palvelijaa oli pöytää kattamassa.
— Saisinko tavata johtajatarta? kysyi matkustaja.
— Johtajatar ei nyt taida olla sisällä. — Anteeksi, oletteko herra Kivistö?
— Olen kyllä.
— Johtajatar luuli, että tulisitte vasta illalla, mutta huoneenne on kyllä valmis.
Pian oli uusi tulokas tavaroineen toisen kerroksen huoneessa. Siellä oli kaikki vaaleata, äskenmaalattua ja siistiä. Vuoteen luona olevan sähkökellon nappulan vieressä oli numero. Peilin edessä oli savimaljakko, jossa oli valkovuokkoja. Voi hyvin kuvitella, että kaikissa niissä huoneissa, jotka olivat sijoitetut kahden puolen pitkää käytävää, oli jokaisessa numero ja samanlainen maljakko valkovuokkoineen.
Aarne Kivistö astui avoimesta ovesta pienelle parvekkeelle, joka kuului hänelle yksin. Näky, joka avautui hänen eteensä, oli lumoava. Vaaleanvihreä nurmikenttä kaartui pehmein piirtein alas rantaan. Kummallakin puolen sitä olivat puiston vanhat puut sankkana seinänä. Saksankuusten kevyt kevätvihreys loisti kirkkaana tummia petäjiä vastaan. Pensaskasvien moniväriset ryhmät muodostivat kirjavan etuvartioston ruohokentän reunassa. Alhaalla lepäsi lahti hiljaa väreilevänä, kuvastaen vastapäisellä rannalla kohoavan kallion punertavaa kylkeä epämääräisin piirtein, ja kauempana puiden latvojen takana voi nähdä aavemman ulapan tumman sinen.