Penna merikarhu: ynnä muita saaristolaisnovelleja

Kirj.
Emil Elenius
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1926.
Puusetä Saarelaisten sonniyhdistys Suuri ja rikas herra Muija-parka Lankut tai henki!!! Kiis-Hemman viimeinen päivä Saarelais-Susanna Salaisuus Penna merikauhu Hanskin Matin tupakat
Vielä tänäkin päivänä seisoo saaren entisten seppien talo kallioperustallaan. Seinistä on väri miltei kokonaan mennyt sateiden ja myrskyjen teitä. Pystyyn naulatut vuorilaudat, aikoinaan keltaisiksi maalatut, ovat harmaantuneet. Ikkunain vuorilaudat ovat parhaiten säilyneet, niistä hohtaa vielä vanhaa valkeaa väriä, samoin ovista. Savupiippujen tiilien välistä on kalkkilaasti tippunut pois, tiilet rapautuneet, niiden murskaa on tippunut pärekatolle, joka on mätä ja sammaloitunut — paikoin näkyvät isot kaistat kokonaan päreettöminä, niistä kohdin paistavat kattolaudat. Selvää on, että katto vuotaa.
Vuosikausiin ei kukaan käy talossa, sillä koko suku on kuollut ja eräs perheen kaukainen omainen, ainoa perillinen, harhailee ulkovesillä, mistä hänen kotiintuloaan on turhaan odoteltu jo kymmenkunta vuotta — parikymmentä vuotta.
Sisällä talossa kuuluvat huonekalut olevan ennallaan. Sadevesi tärvelee niitä. Iso peili tuvan seinällä ja toinen kammarissa on harmaantunut.
Joku ruutu ikkunoista on poissa. Pääskyset lentävät niistä sisään ja ulos. Ne ovat rakentaneet pesiään tuvan orsille, joille muinoin viskattiin parsittaviksi tuotuja verkkoja tai muuta. Siltapalkeissa on jo mätänemisen vikaa siellä ja täällä. Ne ovat täynnä pienien naulasten jälkiä, joilla joskus maailmassa talon miehet ovat kiinnittäneet hylkeennahkoja permantoon kuivumaan. Ei ole neliötuuman alaa, missä ei naulan jälkiä näkyisi! Vuosikymmenten kuluessa on siihen monikin nahka pingoitettu ja moni naula isketty, eri kohtiin eri keväinä. Nykyajan kansa ei kärsi tuvissaan niin kovaa hylkeenrasvan hajua ja pingoittaa senvuoksi hylkeennahat ulkoseiniin.
Piha on nurmettunut.
Kaikki käytävät ovat kadonneet.
Kaivon kansi on ränsistynyt.