Katri: Kertomus 17 vuosi-sadasta

Produced by Tapio Riikonen
Kertomus 17. vuosi-sadasta
Kirj.
K. E. Holm, Helsinki, 1884.
J. Simeliuksen perillisten kirjapainossa Helsingissä.
Esipuhe. I. Maantien lapsi. II. Lapsuuden päivät. III. Keskikesän aikana. IV. Uusia vaiheita. V. Pitkiä vuosia. VI. Laukkalassa. VII. Katrin kirkonmatka. VIII. Joen rannalla. IX. Murhaajatar.
Esipuhe.
Historialliset aikakirjamme eivät voi kertoa paljon ilosta ja onnesta, jota Suomen kansa olisi nauttinut. Vanhat kirjat näyttävät myöskin sanovan niille, jotka kysyvät heitä muinaisista päivistä: suokaat kuolleitten levossa maata! ja ainoasti vähittäin ynnä niinkuin vastahakoisesti antavat tomuiset kirjat vastauksia niihin kysymyksiin, joita nykyisyys tekee kuluneille vuosisadoille. Ei milloinkaan kuuluisi iloista naurua tukahutettuin hahmo-äänien seassa; niiden perustussävel on karhea ja totinen, eikä se edes murheen katkerimpinakaan hetkinä muutu hellyydeksi ja lemmeksi.
Surullinen kuin kansan elämä, näyttää myöskin yksityisen elämä useimmasti olleen. Paljoa iloa ei löydy, siinäkään kertomuksessa, joka tässä julkaistaan lukijalle, Katrista, pohjoisen erämaan lapsesta. Sen lähteet ovat muutamia vuosia sitten havaitut aivan vanhassa pergamenttikansisessa kirjassa, joka säilytetään erään pohjoisen kaupungin arkistossa. Sepitty nähtävällä harrastuksella ja liikuttavalla huolella on tämä kertomus noin sata vuotta sitte kirjoitettu niin sanottuun tuomiokirjaan, kirjaan, jonka lehdistä ainoasti rikokset, mielettömyys ja rangaistukset katselevat surullisilla, katuvilla silmillään outoa päivänvaloa, joka lempeästi, selkeästä kesätaivaasta lepyttävänä laskeutui vaalealle kirjalle.
Se käsi, joka koreasti oli kirjoittanut nämät rivit, on kauan maannut mustassa mullassa, ja unohdettu on se yksinäinen hauta, missä Katri lepää, jonka tuomio kirjassa luetaan, ja kaikki ne, jotka ovat tunteneet tai kuulleet hänen iloistansa ja suruistansa, ovat jo kauan aikaa sitte muuttaneet manalaan. Mutta äänettömät kirjaimet kertoivat vielä selvästi hänen elämänsä tähdellisimmistä vaiheista. Tomunhiukat, jotka autiossa arkistossa hyppivät päivän paisteessa, mikä tulvasi huoneesen ylhäällä muurissa olevista ikkunista, tiesivät kertoo vielä jotakin, enempää, ja tuuheista puista ulkona kuiskaeli kesätuuli helliä loruja Katrista. Ei häntä saa liioin ankarasti tuomita, sillä paljon oli hän rakastanut ja kärsinyt, jonka vuoksi hänelle myöskin annetaan paljon anteeksi.