Kotipoluilta I: Pieniä kertoelmia

Pieniä kertoelmia
Kirj.
Porvoossa,
Werner Söderström,
1896.
Uusi ystävä. Nuoruuteni ajoilta. Kaksi valapattoista. Tapaturma. Hajanaisia piirteitä elämästäni. Valoa ja varjoa. Hattuni historia. Onnea pakoon.
Uusi ystävä.
He kaksi olivat parhaita tuttavia…
Ken pappilaan poikkesi, tapasi varmasti molemmat. Musti, ruma
villakoira, istui kopeana rappusilla, siinä ulisten ja haukkuen että
koivumäki kajahteli. Haukunta loihti aina näkyville sievän
tytöntyllykän, joka oli vilkas kuin kevätpuro, kaunis kuin tuomenkukka.
Tyttö oli pappilan Irkku, Mustin paras leikkitoveri, paras ystävä.
Tytön käydessä kymmenettä, tuotiin kyökkiin eräänä päivänä pajuinen
vasu ja vasussa oli musta koiran pentu, lihava ja kömpelömäinen
vetkale, josta pian kasvoi Irkulle kisakumppani, harras ja uskollinen
toveri.
Heidän tiensä kulki aina yhdessä. Kesäisin kierrettiin pellon
pientareet ja karjaha'an polut, talven tuiskussa tehtiin rohkeita
retkiä kylän taakse, jossa oli maantiellä jyrkänne, pitkä, syvä ja
ihmeen sopiva kelkkamäeksi.
Lukemattomia talvipuhteita vietettiin renkituvassa. Siellä riemu tuntui
vapaalta, maukkaalta. Suuri tuli loimusi takassa. Matti veisteli ja
jylkytteli vasaralla, repi rikki ja teki ehjäksi, aina minkä mitäki
sattui. Liisa virutteli astioita, kohenteli valkiata ja hääri yleensä
monituisissa toimissa. Useimmiten välitöikseen joko kehräsi pellavia
tai kutoi sukkaa.
Renkitupaan oli sopiva illoin paeta, kun tuli vieraita tai oli muuten
ilonpuute. Siellä ei käynyt ikäväksi. Lastuläjällä oli mainion mukava
telmiä Mustin kanssa, kuunnella rukin pehmeätä surinaa, katsella
liekkien loimotusta, seinähirsiä, Mattia, Liisaa. Ohuista
höylänlastuista sopi sitoa koristeita Mustin kaulaan ja kiehkuroita
omiin käsivarsiin. Sopi siinä lastukasalla lyödä painiakin, kun ei
tarvinnut ketään kaihtia eikä ollut kukkaruukkuja tai muita kaluja
esteenä.
Renkituvassa ne omintakeiset ajatuksetkin parhaiten heräsivät eloon.
Siellä tuli mieleen yhtä ja toista, jota ei muualla osannut
uneksiakaan. Kun leikki väsytti, kun liekkien loimotus hiljeni takassa
ja rukin pehmeä surina kuului vienolta soitolta korviin, silloin
ominaisia ajatuksia hiipi mieleen. Silmäin eteen levisi kuvia ja
näkö-aloja läheltä ja kaukaa, tutuilta ja tuntemattomilta mailta,
alkoipa myöskin käymään selville oma erityis-asema yhä selvemmin
piirtein.