Kotipoluilta II: Pieniä kertoelmia

Kirj.
Emil Lassinen
Porvoossa,
Werner Söderström,
1897.
Elli. Muuan lammasjuttu. Juha Juhanpojan elämän tarina. Miisu raukka. Kotoinen jutelma. Ei pyyssä kahen jakoa. Kilparadalla. Paininlyöjä.
Elli.
Ellillä oli omat vihkonsa, joihin piirteli harakanvarpaita, maisemia
ja kaikkia mitä mielikuvitus osasi keksiä. Näytteli niitä isälle ja
kysyi aina, josko olivat hyviä. Tietystihän isä myönsi, että olivat.
Etenkin lampaat, hanhet ja muut sentapaiset tutut eläimet olivat kovin
näköisiänsä. Niitä ei voinut nauramatta katsoa, varsinkin kuin piirtäjä
oli Elli, isän pieni peipponen.
Äiti ei nähnyt tarkasti ilman silmälasia. Maksoi Ellille vaivan etsiä
lasit ja houkutella äitiä katsomaan. Jos oli vihkoon piirretty kukko,
tuumi äiti että sillä on ohranjyvä nokassa. Näytti sitte miten se
kutsuu kanaa. Kat, kat, kat sanoo, ja oitis kana juoksee riihen alta…
Tuo kaikki huvitti Elliä niin sanomattomasti.
Aivan kodin lähellä oli kirkko ja hautausmaa. Kellotapuli seisoi
yksikseen vähän kauempana, ja sateet olivat piesseet sitä niin pahasti,
ett'ei enää näkynyt minkä värinen se alkuaan oli ollut. Paksussa
akselissa, perin huipun lähellä kiikkuivat kellot. Toinen oli suurempi,
toinen pienempi. Kun suuri kello pyhä-aamuna humahti soimaan, tuntui
Ellistä salaperäiseltä ja juhlalliselta, juuri kuin olisi haltija
lyönyt vuoren kylkeen hirmuisen suurella rautanuijalla.
Kirkko oli suuri ja päältä punaiseksi maalattu. Keskellä oli
viiri ja molemmissa päissä valkoinen risti. Harjalaudalla istui
usein pääskysparvi; lauloivat siellä ja katselivat alas Elliä ja
hautausmaata. Silloin aurinkokin usein liekehti ikkunoissa, ja kirkko
näytti sisältä kirkkaalta hopealta, niin kirkkaalta, että silmiä
pisteli.
Pyhäpäivinä lauloi isä kirkossa. Elli istui äidin vieressä, katseli
vuoroin alttaria, vuoroin isää ja pappia. Kirkon kaiku kuului korvissa
niin omituiselta, ja laulun säveleet tuntuivat ihan tuudittavan
ruumista… Ikkunaan näkyi sinertävä vedenselkä, saaria, salmia,
vainioita, lehtoja…