Poikia

Kirj.
Emil Lassinen
Helsingissä, Suomalainen Kustannusosakeyhtiö Kansa, 1907.
1. Kalle Kärppä 2. Jumalan puutarhuriksi 3. Pakkokasvatuslaitokseen 4. Sysäys. 5. Nyyri 6. Jussi Pekka
Vahtimestarin riennettyä junalle, raotin minä luokan ovea ja käskin uuden tulokkaan kamariin kahden puheluun, rakentaaksemme molemmin puolin ensimmäistä tuttavuutta vastaisen yhteistoiminnan ja menestyksen vuoksi.
Nämä ensimmäiset tapaamiset olivat muodostuneet minulle vuosien kuluessa verrattoman mieltä kiinnittäviksi, sillä silloin minä useimmiten sain vaikutuksia, jotka melkein aina olivat todenmukaisia. Harvoin, ani harvoin sattui, että ensimmäinen vaikutus olisi ollut väärä ja virheellinen pääsuuntaan nähden, miten kirjava menneisyys tulokkaalla muuten olikin joskus takanaan ja miten vaikea olikin päästä käsiksi syihin, jotka hänen pikkuelämänsä olivat vinoon vääntäneet.
Aina se ei ollut vaikeata. Useammin kuin olin osannut ajatellakaan, seisoi edessäni turmeltumaton lapsen sielu, niin hento ja kirkas kuin metsälammen veden kalvo, johon hienoinkin tuulen henkäys synnyttää vireen, seisoi surullisena ja kyyneleisenä, asianhaarojen otettua semmoisen käänteen, että junalla laukattiin hauskasta pääkaupungista maaseutuelämän yksinäisyyteen ja yksitoikkoisuuteen.
Mikä olikaan tuommoisen pojan pyörittänyt pahantapaisien luetteloon? Väliin äitipuoli ja isäpuoli, väliin edistyneemmät katutoverit, väliin kuoleman kautta sattunut perhe-elämän rappeutuminen, väliin kodin, leivän ja hoidon puute, kun äiti, yksinäinen nainen, palveli tai kävi tehtaassa työssä, pojan elostellessa kaduilla, toreilla ja porttikäytävissä. Viimemainitussa tapauksessa saattoi pojan kasvoissa ilmetä kulttuurin leima, joka erotti hänet kaikista muista pojista ja loihti minun mielikuvituksiini hopeavöitä, varieteeiltoja ja niiden jälestä viini- ja samppanjapulloja, kunnes sievä sortui, kalpeni kaunis.
Mutta olivat tulokkaat joskus toistakin ainesta. Oli semmoisiakin, joiden ensimmäinen silmäys ja koko leima ilmaisi rikoksellista verta ja heti kerrassa raateli toiveet siipirikoksi. Silloin tuntui omituiselta ensimmäinen tapaaminen. Ne olivat toisinaan teräsharmaat silmät, joiden katse oli kova kuin timantti ja jotka aivan kuin ääneen sanoivat: minä olen nyt vielä pieni ja voimaton, mutta älä luule, että silti vapisen. Ja kun minä kasvan suureksi… Oli toisinaan joku, jonka silmien säihky hyristytti, oli toisinaan joku teeskentelijä ja tekopyhä, joka koetti kiltisti nauraa ja näyttää valkealta linnulta, mutta miten rikoksellisuuden vivahdukset vaihtelivatkin, aina niiden ensimmäinen vaikutus oli ehjin, voimakkain ja useimmiten hiuskarvalleen oikea. —