Lankeemus

language: Finnish
Kirj.
Ranskankielestä (»Armand») suomentanut
Valfrid Hedman
Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1929.
Kello oli kaksitoista. Pakkasen tähden aurinko näytti tavallista pienemmältä. Ikkunain ruudut eivät heijastaneet sen säteitä. Huomioni kiintyi, kuten lasten, kaikkeen liikkuvaan. Toisinaan hyväilin jonkun hevosen otsaa, jottei se purisi minua.
Kävelin niin ahdasta katua pitkin, että ajurien ruoskat hipaisivat minua ohi mennessäni, kun äkkiä olalleni laskeutui käsi.
Näin sen ja sitten käännyin.
Siinä oli Lucien. Nimeäni huutamatta hän oli leikillään tahtonut koskettaa minua kadulla, niinkuin joku vieras olisi rohjennut tehdä.
En ollut nähnyt häntä vuosikauteen. Hänellä oli sama päällysnuttu, toinen kaulaliina, sama hattu. Hän ei ollut lihonnut eikä laihtunut. Kuitenkin hän oli muuttunut. Hän eli muistissani rypyttömänä, sileänä, ilman tuota leukakuoppasta, joka oli liian syvä hänen voidakseen siitäkin ajella partansa.
Minä pysähdyin. Pakkasessa meidän oli kummankin vaikea puhaltaa henkeä. Panin hänen silmiensä ympärillä merkille eräänlaisen raukeuden, joka antoi hänen kasvoilleen surullisen ja kivuloisen leiman. Niillä kohdilla värähteli laskoksiin painunut iho sydämen tykytyksen tahdissa. Hänen ylähuulta paksumman alahuulensa vuoksi näytti ikäänkuin hän nyrpistäisi suutaan. Hänen nenänsä runko oli korkea, ja korvat, joita aina riennän katselemaan, jotten niitä unohtaisi, olivat ruskeat, sileät, ilman suppilon tavallisia mutkia, ja niin pienet, että ne näkyivät lakanneen kasvamasta ennen ruumista.
Lucien ei ollut koskaan pistänyt kukkaa päällysnuttunsa koskemattomaan napinreikään. Sen rinnusliepeet olivat kuluneet. Hänen rikkinäisiin taskuihin pistetyt kätensä eivät tavanneet niistä pohjaa.