Andein tytär

E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Kirj.
Porvoossa, Werner Söderström, 1896.
— Olin saapunut englantilaisella Victoria-fregatilla Callaoon, joka on Perun tasavallan pääkaupungin Liman satama. Jo poikana olin kuullut Perun kullasta ja arvelin kohtalon johtaneen minut tänne vuolemaan tuota jumaloitua metallia, joka aukaisee rautaisetkin ovet ja nostaa omistajansa yli korkeimpien muurien ja vuorten. Kysyin Englannin konsulilta neuvoa, ja hän ilmoitti, että Perun valtio oli toistaiseksi takavarikoinut tärkeimmät ja parhaat kulta-alueet, joten kullan vuolemisesta ei tällä kertaa tullut mitään. Sen sijaan konsuli kehoitti minua kääntymään Liman-Oroyan rautatien rakennustöiden päällikön puoleen. Menin siis Limaan ja sain mr. Malcolmin konttorista vapaalipun rakenteilla olevalle rataosalle.
Linnuntie ei olisi ollut pitkä, mutta de los Andes -harjannetta risteilevä rautatie oli sitä pitempi. Paikoitellen sai virstan verran kohti päämäärää edetäkseen kulkea kymmenen virstaa rautatietä, joka kapusi pitkin vuoren rinnettä loivasti nousten ja äkkinäisesti käännähdellen. Rotkojen yli johti riippusiltoja; pitkiä paalusiltoja oli rakennettu notkopaikkojen yli. Seutu tuntui synkältä ja lohduttomalta. Melkein koko matka oli ylämäkeä. Vain paikoitellen oli alamäkeä, joka tuntui vielä niskaa taittavammalta. Vaara näytti aina olevan tarjolla. Kone ja vaunujen jarrut saattoivat joutua epäkuntoon, ja silloin oli juna vaarassa luisua kiskoilta, niin ylä- kuin alamäessä. Rakennustyömaa ja sen esikunta sijaitsi alatasangolla kahden de los Andes -harjanteen välissä, noin neljätuhatta jalkaa merenpinnan yläpuolella ja muutaman virstan päässä Oroyasta. Kylän muodosti joukko lautahökkeleitä ja vanhoista purjeista kokoonpantuja telttoja.
Seuraavana päivänä alkoi työni, — kova työ, ja viikon perästä sain ystävän, saksalaisen Fredrik Furstenowin, joka oli saapunut leiriin muutamia päiviä ennen minua. Meillä ei kummallakaan ollut vakinaista asuntoa. Nukuimme muutamia öitä armosta toisten seikkailijain teltassa. Muutoin vietimme tavallisesti yömme paljaan taivaan alla, vanha purjekangaskappale peittonamme. Ruokamme saimme eräästä puulaakista , johon kuului kaksikymmentä miestä, vetäjää . Päiväpalkka, aluksi amerikkalaisen dollarin arvoinen sola , riitti juuri ruokarahaksi. Muutaman päivän kuluttua tutustuimme skotlantilaiseen Mack Hendersoniin. Hän oli samana päivänä saapunut leiriin ja saanut vetäjän paikan; hän oli kuten mekin asunnoton. Koska me hänen mielestänsä ehkä olimme rehellisemmän näköisiä kuin muut vetäjät, kääntyi hän heti puoleemme. Ehdotuksestamme hän sai ruveta syömään kahdenkymmenen puulaakissa ; annoimme hänen nukkua kanssamme saman purjeenretkaleen alla kuin mekin.