Taivaallisia tarinoita

Produced by Tapio Riikonen
Kirj.
Ernst Lampén
Otava, Helsinki, 1918.
Mercatorin Kirjapaino Osakeyhtiö.
Verisen veljessodan kynsissä. Pietarin pihoille. Aaronin temppelissä. Pohjantähti. Väinämöisen pirtissä. Istunto alkaa. Käyntini Ainolassa. Kiertomatkoilla. Kiialaan. Vesikansassa. Impilahdessa. Siimes Kanervio. Tuonelan koskissa. Raadin istunnossa. Lauantai-ilta. Takaisin Väinölään. Lähtö Tuonelasta.
Vietettiin hurmeista maaliskuuta 1918. Punaset pistimet olivat vilkkuneet jo kuukauden ajan epäilyttävien nuorukaisten ja miesten käsissä. Jokapäiväisillä kävelymatkoillani Helsingin kaduilla olin kuullut karkeita solvauksia näitten pyssymiesten huulilta.
Jokainen punakaartilaisparvi vastaantulijoita paloitteli minut myöskin silmillään. Luin niistä: minä otan paistipuolen, tuolle annetaan kylkipellit, pää ja sisälmykset saakoot tavalliset siviilipunaiset.
Kaikki tämä johtui siitä, että minulla on tavallista kaarevampi ruumiinrakenne ja täyteläisemmät muodot. Olin siis heidän mielestään kaikkein verenimijäin perikuva. Näin konkreetinen käsite oli ja ehkä on vieläkin Suomen punakaartilaisilla siitä säätyluokasta, jota he sanovat porvareiksi. Niin, ehkä lihavuus sittekin on paras puntari porvariston ja köyhälistön jäseniä arvosteltaessa. Punaiset sankarit nauttivat palkkaa, joka oli usein suurempi kuin porvarien. Siis siinä ei ollut eroitusta. Mutta ehkä koko meteli olikin vaan laihojen kapina yhteiskunnan lihavia vastaan, joku hirvittävä painajaisuni, sellainen kuin muinoin Farao paralla Egyptin maalla. Laihat punikit söivät lihavat mansikit, märehtivät ne väkevien leukapieliensä välissä, mutta katsos, punikit eivät paisuneet hiukan vertaakaan tästä rasvapitoisesta, verisestä ruuastaan. — Niin loppui Faraon uni, niin punikkien houreet.
Luin Työmiestä ja Tiedonantajaa joka päivä päästäkseni selville, mitkä olivat taistelun päämäärät. En parhaimmallakaan tahdolla päässyt niistä perille. Mutta kadulla kuulin, että Suomen työmiehet kadehtivat minun ruumiillista lihavuuttani. Se oli kapinan alussa niin yleistä, että ihmettelin kun joskus joku punainen ei herjannut minua.