Sunnuntai

Romaani
Kirj.
Ester Ståhlberg
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1922.
Äidilleni .
Ilta hämärtää. Koivut ikkunani ulkopuolella ovat paksussa huurteessa, ja tuulen henki huojuttaa hiljaa niiden valkoisia oksia. On syvä rauha ja hiljaisuus. Viereisestä huoneesta kuuluu yksinäisen keinutuolin natinaa, muuten ei napsahdustakaan koko talossa.
Siellä istuu isä, hitaasti kiikuttaen keinutuolia, pää kätensä varassa. On sunnuntai-ilta. Koko päivä on ollut samaa äänetöntä sunnuntaita, samaa pyhien pyhää. Olemme yhdessä katselleet valokuviasi, yhdessä entisiä kirjeitäsi. Talo on ollut sinua täynnä, ja jokainen soppi ja jokainen esine on kertonut sinusta.
Olen joskus tarkannut isää, kun hän siinä kumarassa istuu sinun kirjeesi hyppysissään. Olen tarkannut hänen raukeata ilmettänsä, hänen laihtuneita kasvojansa. Hän ei saa öisin unta. Hänen kätensä ovat entistä kalpeammat, hänen huulensa väräjävät, kun hän kuvaasi katselee. Ja kun luen kirjeistäsi jonkun kuvauksen entisestä kesäelämästämme tai mistä tahansa, mihin mielesi on ollut kiintynyt, sulkee hän silmänsä ja hänen rinnastaan nousee raskas huokaus ikäänkuin jostakin syvältä, hänen olemuksensa pohjimmaisesta pohjukasta.
Nyt on ilta. Kuuntelen tuota keinutuolin natinaa ja tiedän varsin hyvin missä hänen mielensä vaeltaa. Hän soudattaa siinä esille kuvan toisensa jälkeen murheellisen sydämensä lohdutukseksi. Hän muistaa niitä äskeisiä päiviämme, jolloin sinä muutamalla harppauksella juosten portaat saavuit koulusta ja kerroit illan suussa hänelle juttujasi. Silloin oli vielä viihtymisemme häiriintymätön yhteisen kotilieden ympärillä. Ja karhuntaljalla isän jalkojen juuressa nukahti joka ilta pieni liinatukkainen tyttölapsi.
Kaikki on siitä muuttunut. Nyt on maailma äänetön ja elämämme kulku on pysähtynyt. Arki touhuineen on poissa, ja meillä on sunnuntai. Yhtämittainen, salaperäinen sunnuntai. Tuulen suhina on toisenlainen kuin ennen, junan vihellys kuuluu kuin toisesta, meille vieraasta maailmasta. Huomaan usein isän silmistä, että hän katselee jotakin, jota eivät muut näe, ja kuuntelee jotakin, jota eivät muut kuule. Meille on avattu salattu tie, jota kulkiessamme entisten näköalojen takaa avautuvat uudet, jonka varsilla oudot kukkaset loistavat ja vieraat linnut meille visertävät. Kuitenkin se on oman elämämme polku. Astumme tätä polkua poispäin nykyisyydestämme, mutta on kuin emme olisi siitä ennen mitään aavistaneet.