Kekri-aatto: Tapaus Pohja-Savon korvesta

Tapaus Pohja-Savon korvessa
Kirj.
Turussa, G. W. Wilén'in ja Kumpp. kirjapainossa, J. W. Lillja ja Kumpp. kustannuksella, 1864.
Imprimatur: C. R. Lindberg
Kolkalla, kylmällä ja synkiällä syys-illalla istui tämän pienen
kirjasen tekiä, kyytimiehen kanssa, matka-rattaillaan palellen
ja haukotellen. Ehkä matkustin huvikseni, katsastamaan vaan
pohjais-Suomen monenmuotoisia tienoja, toivoin minä kuitenkin
sydämestäni, tämän pitkän, ikävän kestikivari-välin pian loppuvan;
sillä kuranen tie oli nyt pakkasesta muuttunut kovaksi roudaksi,
rasittain sekä hevoisen jalkoja että ihmisen ruumista. Ei
kyytimiehellekään tämä tie näyttänyt aivan otolliselta, sillä ehkä
luonnon lasten näkö on sangen tarkka, täytyi hänen toki todella
silmiänsä siirrottaa, pimiässä havaitaksensa kaikki ne kuopat ja
kökkeröt, joita pyörän jäljet ja sateiset ilmat oli kaavannut ja niitä
seuraava pakkanen tehnyt kiviä kovemmiksi.
Kyytimiehen käydessä jyrkkää vasta-ahdetta hevosen vieressä, kysyin
minä, oliko vielä paljon matkaa jälillä. Saatuani tähän kysymykseen
rohkean vastauksen: Ei kun virstan verran — sulasi jo mieleni ja
päätin levollisesti kärsiä tuota pientä matkaa, mutta koska tie rupesi
käymään alasmäkeä myöten, hämmästyin minä havaitessani kuinka tuo mäki
oli jyrkkä ja kuinka kyytimies, kaikin voimin pitäin ohjaksista kiinni,
koetti hillitä hevosen rajua juoksua. Yht'äkkiä tuntui kova sysäys
toisesta pyörästä ja samassa loikahdimme kumpikin mies ison matkaa
toiselle puolelle ojaa, johon taas rattaat menivät kumoon.
Suurta loukkausta ruumiin eli sielun puolesta ei kumpikaan saanut,
ja pelästynyt hevonen virkeni pian, mutta kurerirattaani olivat sitä
surkeemmassa tilassa; akseli ja toinen pyörän kehä oli katkennut
poikki. Jo tuli vahinko , sanoi kyytimieheni tällä miettivällä,
tyynellä mielellä, joka Suomalaiselle aina on niin omituinen, mitäs
nyt tehdään? — Näin sanottua ja tutkein rattaita joka taholla, piteli
hän päätänsä, milloin minä saamattomana ja nurjamielisenä astuin
edes takasin. Suuttumus toki ei olisi ajan pitkään pannut mitään
toimeen; joku neuvo oli keksittävä. Tarpeellisten parannuskaluin
puutteesta olivat rattaat tällä erällä auttamattomissa. Vaikka matka
kestikievariin ei enää ollut pitkä jalkasin käydenkään, päätin minä
toki poiketa läheiseen taloon, josta loisti tuli, ja johon asti me
toivoimme saada rattaat kuljetetuiksi. Akseli sidottiin niin tukevasti
kuin mahdollista ohjasten palalla, ja rikkein pyörä vänkelti myötä,
hevosen vetäissä rattaita, milloin me hitaisella kululla astuimme
taloonpäin.