Uskovaisen sanoja

Kirj.
F. de Lamennais
Suomentanut (Paroles d'un croyant) ja johdannolla varustanut
Edvin Hagfors
Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö 1924.
Hän oli syntynyt v. 1782 Saint Malon kaupungissa Bretagnessa. Isä oli laivanvarustaja. Pojan aikaisin ilmenevät henkiset lahjat saivat isän suunnittelemaan hänelle tulevaisuutta hengellisen säädyn miehenä ja lähettämään hänet pappisseminaariin. Elämä ja kasvatus tässä laitoksessa oli pojalle tehokkaana valmistuksena hänen tulevaan tehtäväänsä. Se kehitti hänessä bretagnelaiselle luontaista toimintatarmoa ja ritarillista rakkautta heikomman asiaan ja lisäsi näihin ominaisuuksiin itsensäkieltämisen voiman, joka tekee miehen kykeneväksi uhraamaan yksilöllisen etunsa, kun hänen ajamansa asia sitä vaatii.
Lamennais oli 18. vuosisadan lapsi. Sen ajan suurten filosofien ateismi tosin oli hänen synnynnäiselle bretagnelaiselle uskonnollisuudelleen vastenmielinen, mutta heidän vilpitön ja lämmin ihmisystävyytensä oli tehnyt häneen mitä syvimmän vaikutuksen. Verratessaan nyt seminaarielämän hiljaisina mietiskelyn hetkinä näitä ihmisystävyyden aatteita siihen tapaan, jolla vallankumous oli yrittänyt ne toteuttaa, hän kauhistui niitä hirvittäviä keinoja, joita oli siihen tarkoitukseen käytetty. Hengen asian tuli hänen vakaumuksensa mukaan taistella ja voittaa vain hengen aseilla. Nämä aseet tarjosi ihmisille uskonto, katolisuus. Katolisen kirkon kutsumuksena oli koko ihmiskunnan sulattaminen yhdeksi suureksi veljesseurakunnaksi ja lähimmäisenrakkauden maailmanvaltakunnan perustaminen. Että kirkko siihen asti ei ollut täyttänyt tätä tehtäväänsä, siihen oli hänestä syynä mahdin, auktoriteetin puute. Tämän mahdin ja vallan hankkiminen kirkolle, kirkon kehittäminen todella koko maailmaa ohjaavaksi voimaksi, se oli korkein tehtävä, minkä ihminen saattoi itselleen valita. Ja Lamennais valitsi sen omakseen ja teki siitä elämänsä periaatteen.
Näine vakaumuksineen ja periaatteineen hän lähti seminaarista. Papin uralle antautuminen, riippumattoman asemansa uhraaminen, arvelutti häntä kauan. Vasta v. 1816 hän vihitytti itsensä papiksi. Jo 1808 oli ilmestynyt hänen ensimmäinen tutkielmansa: Reflexions sur l’etat de l’Église en France pendant le XVIII:e siècle et sur sa situation prèsente (Mietteitä Ranskan kirkon tilasta 18. vuosisadalla ja sen nykyisestä asemasta), jossa hän ajaa rohkeasti sitä aatetta, että kirkko, Jumalan sijaisena maan päällä, on valtiollisten yhdyskuntain yläpuolella oleva mahti, jota ei saa alistaa maallisten lakien alaiseksi, vaan joka päinvastoin on oikeutettu laatimaan maailmalle lakeja. Yhtä rohkeata kuin tämä tutkielman asiallinen sisällys oli se kieli, jota Lamennais siinä käytti. Molemmat herättivät keisarillisen poliisin huomion, ja kirjanen takavarikoitiin. Seurauksena siitä oli, että Lamennaisista tuli entistä jyrkempi Napoleonin vallan vastustaja; hän liittyi läheisesti rojalistiseen, Bourbonien asiaa ajavaan puolueeseen. Ja tästä taas seurasi, että hän Napoleonin palattua Elbasta katsoi parhaaksi poistua Ranskasta. Hän lähti Englantiin ja eleli siellä sangen niukoissa oloissa, kunnes Napoleonin lopullisesti kukistuttua saattoi palata Ranskaan.