Prinssi Keijujalka

Kirj.
Englannista suomensi
Tyyni Tallgren
Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1919.
Olipa kerran, keijukaisten päivinä, kaukaisessa lännen maassa
kuningaskunta, jonka nimi oli Tölppövalta. Se oli aika kummallinen maa
monessa suhteessa. Ihmiset, jotka asuivat siellä, luulivat ensiksikin,
että Tölppövalta on koko maailma; he luulivat, ettei Tölppövallan
ulkopuolella ole maailmaa ollenkaan. Ja he luulivat, että Tölppövallan
kansa tiesi kaiken mitä ikinä tietää voi, ja että kaikki mitä se ei
tietänyt ei merkinnyt mitään.
Eräs totisesti hyvin tavaton ajatus oli päässyt yleiseksi
Tölppövallassa. Siellä nimittäin vallitsi aivan erikoinen maku jalkojen
suhteen. Mitä suuremmat jonkun ihmisen jalat olivat, sitä kauniimpana
ja hienompana häntä pidettiin Tölppövallassa, ja mitä ylhäisempi ja
jalosyntyisempi ihminen oli, sitä valtavammat olivat hänen jalkansa.
Kuninkaan jalat olivat ihan kuin jättiläisen, samoin olivat
kuningattaren, samoin nuorten prinssien ja prinsessojen jalat. Ei ollut
koskaan sattunut, että moisen kuningasperheen jäsen olisi häpäissyt
itseään syntymällä pienijalkaisena. No niin, voitte siis kuvitella
kuinka kauheata ja nöyryyttävää oli, kun tuohon kuningasperheeseen
kerran syntyi pieni poika, prinssi, jonka jalat olivat niin pienet ja
hienot ja hentoiset, että niitä olisi pidetty pieninä muuallakin kuin
Tölppövallassa. Suru ja hämmennys valtasi koko kansan. Kuningatar
pyörtyi kuudesti päivässä, kuningas kiinnitti mustia nauharuusuja
kruunuunsa, kaikki liput olivat puolitangossa ja hovi käytti surupukua.
Tölppövaltaan oli syntynyt kuninkaallinen prinssi, jolla oli pienet
jalat, eikä kukaan käsittänyt kuinka maa voisi kestää moisen surun!
Onneton pikku prinssi sen kesti, eikä näyttänyt edes olevan
millänsäkään. Hän oli sievin ja kiltein pikkuvauva mitä kuninkaallinen
hoitajatar oli koskaan nähnyt. Jollei vain noita pieniä jalkoja olisi
ollut, olisi prinssi ollut koko perheen kaunistus. Kuninkaallinen
hoitajatar sanoi sen itselleen ja kuiskasi hänen pienen kuninkaallisen
korkeutensa ylimmälle pullonpesijälle, ettei hän ollut koskaan nähnyt
lasta, joka niin teki huomioita ja aivasti niin älykkäästi . Mutta
kuningas ja kuningatar eivät tietenkään muuta nähneet kuin poikasen
pienet jalat ja päättivät ennen pitkää lähettää hänet luotaan. Niinpä
he eräänä päivänä antoivat koota hänen kapineensa ja viedä hänet
paikkaan, missä hän kokonaan voisi unohtua. He lähettivät hänet
sikopaimenen luo, jonka tupa oli syvällä, syvällä suuressa metsässä,
joka ei näyttänyt loppuvan missään.