Ihmislapsia elämän saatossa: Kertomuksia ja kuvauksia

Produced by Juha Kiuru
Kertomuksia ja kuvauksia
Kirj.
Kustannusosakeyhtiö Kirja, Helsinki, 1917.
Kodin helmasta Nocturno Piika Vanhan Siinan vierailu Elon virta vilahtelee Niinkuin huhtikuun päivä — Aikamme uros Katsaus Renki Kohtaus vesillä
Kodin helmasta
Varsinainen poika-ikäni on minun muististani kokonaisuutena himmennyt. Silloin tapahtui hiljallensa, että ne juuret, joilla alunpitäin olin kasvupaikkaani kiintynyt, ratkeilivat toinen toisensa jälkeen. Olin kuin ihminen, joka jostain luukusta kurkistaa ylempään kerrokseen, näkee siellä paljon viehättävää, jota jää katselemaan jaksamatta kohottautua sinne kokonaan. Myöhemmin voi käydä niin, että hän kyllästyy ikävään asemaansa, yläkerta kadottaa näköviehätyksensä, kun ei siihen kumminkaan pääse koskemaan, ja hän painuisi jo takaisin alakertaansa, mutta ei mahdu enää luukusta. Hän jää iäksensä siihen riippumaan. Alas näkyy pelkät ilmeettömät jalat ja ylös tuskastunut pää, eikä kummallakaan kerroksella ole hänestä iloa, vaan haittaa. Mutta tästä ei nyt tällä kertaa sen enempää…
Poika-iältäni säilyy siis muistissani vain hajallisia kuvia, joista en juuri itsekään välittäisi. Sillä joskus sattuu, että ne asettuessaan mielialani eteen voivat keskellä runollista metsätietä yhtäkkiä häiritä koko oloani. Ja niistä alkaa tavallisesti mielikuvien verkko, joka on niin kudottu, että sen läpi katsottuna kaikki mitä olen ollut ja elänyt, näyttää sietämättömän epäsointuiselta. Sieltä vilahtaa mieltä etovana ensimmäinen rakkauteni, tosiasiallinen, ei se, josta kirjoitetaan. Näen vanhuuttaan vaappuvan pörrökarvaisen Liinu-nimisen hevosen, jonka mitätöntä muistoa en saa poistumaan, näen kotini … ja vaikkeivät ne mielikuvat tuotakaan minulle mitään lempeätä hartaushetkeä, niin otan ne kerran tyynesti katsellakseni sieltä kaukaisuudesta. Ovathan ne kuitenkin olleita ihmiselämän tapauksia.

Minun isäni ja äitini ovat ikänsä kaiken olleet pikku-eläjiä. Kaikenlainen ahertaminen kuuluu heidän luontoonsa, ja tähän aherrukseen liittyy aina nöyrä ja lämmin hartaus, joka ilmenee hiljaisena valitteluna, penseä huokailu, joka on ominainen hyville mökkiläisille. Paraiten sen kuulee siinä äänessä, joka liittyy haukottelemiseen. Lapsesta pitäen on minussa tämän heidän pikkupiirteensä vastavaikutuksena — ja ihan luonnonlain välttämättömyydellä — ilmennyt ylimielinen välinpitämättömyys kaikesta, harkittu huolellisuuden halveksiminen ja näin ollen jatkuva eripuraisuus isän ja äidin kanssa. Kun isä oli kipeä ja huohotteli sängyssään, ei se herättänyt minussa sääliä, vaan vastenmielisyyttä. Jos silloin tuli vieras, puhui hän tämän kanssa mielellään, yhä huohotellen, mutta minä pakenin ulos. En ymmärrä miksi, mutta aina minun on ollut mahdotonta osoittaa huomiota hänen kivulleen, vaikka salaa olen pannut merkille, että hän joskus on sentähden itkenyt itseksensä.