Maan tasalta: Vaatimattomia tarinoita

Vaatimattomia tarinoita
Kirj.
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1924.
Vasikka ja lammas Juhannusvieraat Kanttorin lehmänhaku Ohjelmaa Erään talollisen jouluaatto Vapauden tiellä Paluu Aatteen mies Vaiheessa Vanha valtias Erään isän kuolema Muuan mies Myllynkivet Talvinen turtumus Mosaiikkia
Pitkin kesää oli silmämme silloin tällöin pysähtynyt herttaiseen näkyyn: päivänpuoleinen karu mäenlape, jonka kupeella hääri suloisessa sovussa ruskea vasikka, valkoinen lammas ja kolme lasta. Yksi lapsista oli meidän esikoisemme, kaksi oli mökinlesken, kuten vasikka ja lammaskin. Nuo viisi elävää olentoa olivat kesän kuluessa tulleet erottamattomiksi. Poudalla pyrki uni ja ruoka unohtumaan ryhmän kaksijalkaisilta kokonaan; tästä johtuvat kyyneleet eivät olleet varsin harvinaisia. Nelijalkaiset sen sijaan hyötyivät kumppanuudesta melkoisesti. Ne saivat rauhassa maata ja märehtiä päivälläkin; märepala, joka vasikan kurkkua pitkin määräaikaisesti liukui suuhun, se oli ikuinen ihme. Päiväin kuluessa saivat ne lukemattomia leivän palasia alkaen kovasta reikäleivästä hienoihin kaakkuihin asti, joiden irtiottamisessa havaitsimme perillisessämme huomattavia viehättämis- ja taivuttamiskyvyn merkkejä.
Me, kuten sanottu, nautimme tuosta näystä. Se oli lapselle terveellistä ja vaaratonta. Sen lisäksi kiintymys kotieläimiin, noihin meidän vähempiosaisiin tovereihimme, ei suinkaan voinut vaikuttaa epäedullisesti hänen orastavaan luonteeseensa, jonka tietysti toivoimme kehittyvän itseämme jalommaksi. Joskus muistelimme oman lapsuutemme, omien kotimäkiemme huolettomia päiviä, silloisten vasikkain, kanojen ja lammasten parissa.
Niinpä kerrankin palasimme erittäin tunnelmalliselta iltakävelyltä mäkiveräjän ohi, pysähdyimme jälleen hetkeksi, hymähdimme ja jatkoimme taas.
— Ne ovat kelpolailla lihoneet, tuo vasikka ja lammas.
— Vähemmälläkin vehnäsellä.
— Vileenska on vähän tarjoillut niitä meille — kaksisataa viisikolmatta koko pari.
— Vai niin. Mitäs me niillä tekisimme? — Kumppanini hymähti eikä vastannut. Olimme tästä asiasta joskus keskustelleet loppumattomiin. Minä en kärsinyt teurastamista, mutta kaipasin kumminkin joskus lihaa syödäkseni. Selitin, että liha on vain jotain massaa, joka hyvin valmistettuna ei enää tuo mieleeni sykkivää sydäntä, jonka puukko on vaimentanut. Aina tein kiusaantuneen ilmeen, kun hän ihaili sikaansa ja sen lihomista. Hänkin kiusaantui ja sanoi: — Älä pakoita minua ajattelemaan.