Nuoren Robertin matka Grönlantiin isäänsä hakemaan

Produced by Tapio Riikonen
Kirj.
Frans Hoffmann
Suomensi Antti Sainio
Helsingissä 1884, K. E. Holm'in kustantama. J. Simeliuksen perillisten kirjapainossa.
New-Yorkissa, Yhdysvaltain etevimmässä kauppakaupungissa, asui kapteeni Griffin perheinensä. Hänellä oli hyvä ja rakastettava puoliso, kaksi kaunista ja hyväntapaista lasta, neljäntoista vuotias poika ja kymmenvuotinen tytär. Kuljettuansa monta vuotta merillä, käytyänsä kaikki mailman meret, tehtyänsä myötäisiä matkoja ja parhaasta päästä valaskalanpyytäjänä ansaittuansa suuren omaisuuden, hän oli vaimonsa rukouksista asettunut lepoon, ostanut itsellensä sievän talon ja eli nyt kodin hiljaisuudessa omaisineen, jotka häntä hellästi rakastivat.
Mutta tottuneena toimelliseen elämään hän kyllästyi levollisuuteen; aika kävi hänelle vihdoin ikäväksi, ja ne toimet, joihin hän ryhtyi, eivät riittäneet luovuttamaan hänen ajatuksiansa mereltä. Sinne hehkui koko hänen sydämensä. Merelle, merelle!
Hänen ystäviensä joukossa oli kapteeni Becker, joka oli varustanut laivan valaskalanpyyutöön. Kaikki oli valmisna ankkurin nostamiseksi, kun se kova onni kohtasi häntä, että hän lankesi ja taittoi jalkansa. Koko hänen omaisuutensa oli Ellenor'issa — se oli laivan nimi ja hän olisi ollut mennyt mies, jos ei ostajaa olisi ilmestynyt, jolle hän puhtaasta rahasta saattoi antaa laivan kalliine kalustoinensa.
Kapteeni Griffinistä tuli se ostaja. Hän tahtoi tehdä kerran vielä yhden matkan ja palattuansa olla koskaan enään eroamasta perheestään.
Lähtöpäivä tuli. Puolisonsa ja lastensa seuraamana kapteeni Griffin lähti kauniille laivallensa. Hän näytti heille, kuinka taneasti se oli rakettu, mutta samassa myöskin, kuinka sievä ja keveä se oli; hän vei heidät joka paikkaan ja näytti runsaan muonavaraston, turkit, hätämajat, sanalla sanoen kaikki, mikä voi rauhoittaa kotiin jääviä. Se lievitti, mikäli saattoi, erohetken katkeruutta. Kapteeni syleili puolisoansa ja lapsiaan, jotka astuivat veneesen, mikä oli vievä heidät maalle. Jumala teitä siunatkoon! kapteeni huusi heille. Pian sen jälkeen he näkivät Ellenorin nostavan valkeat purjeensa, ja majesteetillisesti kuin joutsen tämä kaunis laiva kiisi aaltoja pitkin.