Rauta-kallo: Historiallinen kertomus nuorisolle

Produced by Tapio Riikonen
Historiallinen kertomus nuorisolle
Kirj.
Tampereella 1880, Emil Hagelberg'in kustannuksella. Emil Hagelberg'in ja kumpp. kirjapainossa.
I. Vahtimaja valotornissa II. Kaarlen nuoruus III. Pultava ja Bender IV. Viimeiset taistelot V.
Vahtimaja valotornissa.
Ruotsin länteisellä rannalla, Juutinmaan pohjoisimman niemen, Skagenshornin vastassa, juuri Kattegat'in salmen suussa, on meren luodolla pieni, vain 1,200 henkeä sisältävä, Marstrand'in kaupunki, ja sen vieressä kalliolla vahva Karlsten'in linna valo-torninensa. Valotornin kirkas valo varoittaa pimeässä purjehtivaa vaarallisen rannan kallioista ja kareista. Enemmän kuin sata vuotta on jo torni loistanut korkealta kalliolta kauvas merelle, pelkäämättä myrskyä ja laineita, jotka vaahtoisina mellastavat ja turhaan teuhastavat vankkaa vuorta vastaan.
Enemmän kuin sata vuotta on myös siitä jo vierinyt, koska vanha vältvääpeli Richard Roos astui eräänä päivänä illan hämärissä ulos pienestä, tornin juurelle raketusta ja tornin kanssa ovella yhdistetystä kivi-majastansa, jossa hän asui. Hän oli tornin vartia, ja hänen toimenansa oli öisin pitää tornissa vahvaa hiilivalkeata ja antaa hätämerkkiä, koska joku vaarassa oleva laiva pyysi apua. Monta vuotta oli hän jo ollut tässä virassa, ja toivoi saada pitää sen aina kuolemaansa saakka.
Koska hän oli tullut ulos ja lähestynyt kallion reunaa, jonka juurella aallot pauhasivat, nosti hän tarkastelevan katseen ensin taivaille, ja sitten toi hän sen rauhattomasti raivoavalle merelle, joka ääretönnä näyttäytyi hänen edessänsä ja etempänä näytti yhtyvän taivaan rantaan. Hetken tutkistelun perästä pudisti hän miettiväisenä harmaa-haivenista päätänsä.
Luoteessa on pahat merkit, puheli hän tuskin kuuluvalla äänellä itseksensä. Aurinko ruskoittaa laskussansa ja merkitsee senkaltaista myrskyä, joka sammuttaa monen onnettoman kristityn elon-lampun. Tahdonpa katsoa, onko joitakuita laivoja näkyvissä.
Tämän sanottuansa otti hän kauko-putken poveltansa, veti sen pitkäksi ja asetti sen silmänsä eteen. Ei vapissut hänen kätensä, koska hän tähysteli taivaan rantaa kauko-putkellansa, ja hänen laiha, mutta kuitenkin voimakas ruumiinsa osoitti, että vuodet, vaikka olivatkin painaneet moni-lukuiset merkit hänen arvokkaille ja ilman paahtamille kasvoillensa, eivät kuitenkaan olleet voineet runnella hänen terveyttänsä eikä voimiansa. Jäykkänä ja vakaana seisoi hän siinä täydessä sotamiehen asennossa. Aivan ruumiin mukainen, vaikka vähän vanhan-aikainen, tumman-sininen, messinki-nappinen, virka-lakki, ja harmaita hapsia peittävä kolmi-kolkka hattu osoittivatkin, että hän muinoin oli ollut sotamies. Paksut viikset, jotka eivät näyttäneet ajasta huolineen, vaan säilyttäneen entisen mustan loisteensa, peittivät hänen huuliansa ja antoivat hänelle hyvin sotaisen muodon, joka kuitenkin lauhtui, koska katsottiin hänen kirkkaisiin sinisiin silmiinsä, joissa kylläkin näkyi kotkan terävä katse, mutta samalla myöskin sanomaton lapsimaisuus ja suloisuus. Sekä ankarana että laupiana samalla kertaa rakastivat vanhaa Roos'ia kaikki, jotka hänen tunsivat. Eipä edes lapset Marstrand'issa peljänneet hänen tuuheita, pitkiä viiksiänsä, vaan juoksivat häntä vastaan aina, koska hän tuli kaupunkiin pienille ostoksillensa varastoansa varten. Tulivatpa usein Marstrand'in ja linnan isoimmat pojat vieraisillekin hänen tykönsä ja viipyivät joskus koko jälkeen-puolet-päivät hänen tykönänsä.