Yö valaskalan selässä ja muita meriseikkailuja

Kirj.
Friedrich Gerstäcker
Mailta ja meriltä N:o 27.
Toimittanut Teuvo Pakkala
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1913.
Yö valaskalan selässä (Friedrich Gerstäcker). Tarina nykyajalta (Holger Drachmann). Valtameren jättiläinen (Jonas Lie).
Yö valaskalan selässä.
Laivaväellä on tietysti sellaisenakin aikana työnsä: purjeita on paikattava, köysistöä, sekä kiinteää että juoksevaa, on tarkastettava, eivätkä valaanpyynnissä tarvittavat aseetkaan saa ruostua: veneenohjaajien erityisenä velvollisuutena on pitää ne kirkkaina ja hyvässä kunnossa. Tynnyrin tekijälläkin on laivassa työtä valmistaessaan astioita tulevan pyynnin varalle, ja kirvesmies puuhailee veneiden kimpussa etsien lahoja kohtia ja paikkaillen niitä. Mutta koko hommassa ei ole eloa, ei oikeata toiminnan henkeä. Kaikesta huomaa, että miehet, jotka jo kuukausimääriä ovat ajelehtineet merellä sinne tänne, tekevät työtä ainoastaan päästäkseen vetelehtimästä joutilaina. Jokainen luo tuontuostakin ikävöivän katseen työstänsä meren väreilevälle ulapalle erottaakseen mahdollisesti aaltojen kimalluksen keskeltä valaan puhaltaman suihkun, vaikka tietaäkin toiveensa turhaksi. Sillä jos sellaista todella olisi näkyvissä, niin tähystäjän huuto kyllä olisi sen jo aikoja sitten ilmoittanut. —
»Jo puhaltaa!» kajahtaa yhtäkkiä.
Kaikki työ keskeytyy kuin komennosta. Tynnyrintekijä viskaa vasaran kädestään, puuseppä höylänsä. Kapteeni, joka on makaillut kajuuttansa sohvalla lukien tai nukkuen, jotenkuten kuluttaakseen aikaa, joka tällaisessa joutilaassa kuljeksimisessa venyy kamalan pitkäksi, ryntää rappusia ylös, katsoo tuulen puolelle ja ylös tähystäjään saadakseen tarkempia tietoja valaasta, joka on ilmestynyt näkyviin.
»Jo puhaltaa!» huutaa mies uudelleen — »puhaltaa — puhaltaa — puhaltaa —» jatkaa hän verkalleen ja venytellen, kun useita suihkuja perätysten nousee, ilmoittaen siten kunkin niistä erikseen.
Silloin kun valaita ilmestyy tuulen alapuolelle, saattavat laivat täysin purjein lähestyä niitä jonkun matkan päähän, säikyttämättä niitä pakosalle, ja ripeästi vesille lasketut veneet pääsevät sitten purjeillaan hiljaa ja huomaamatta saaliinsa lähelle. Semmoisissa tapauksissa ajo käykin nopeasti ja varmasti sekä verrattain helposti. Mutta jos laiva yrittäisi vastatuuleen luovimalla päästä lähelle valaita, menisi paljon aikaa hukkaan ja kuitenkin perin harvoin onnistuttaisiin saavuttamaan saalis. Soutaminen on senvuoksi tässä tapauksessa nopein ja varmin keino, vaikkakin samalla vaivalloisin. Laiva seuraa jäljellejääneine miehistöineen perässä niin nopeasti kuin pääsee ottaakseen pyynnin loputtua veneet jälleen huostaansa ja mahdollisesti saaliiksi saadun valaan kupeelleen hinattavaksi. »Harold kuninkaan» neljä venettä kiitivät nekin notkuvin airoin suoraan päin tuulta ja saivat puolituntisen ripeän soudun jälkeen näkyviinsä ensimäisen »suihkun». Edessä oli nähtävästi useampia valaita, jotka leikitellen milloin sukelsivat syvyyteen, milloin nousivat pinnalle. Sinne asti oli heille laivasta osoitettu seipään päähän kiinnitetyllä, mustaksi maalatulla pyöreällä korilla, minnepäin valaat milloinkin kääntyivät. Yhden matruusin täytyi näet kaiken aikaa pitää ylhäällä tuota kauasnäkyvää viittakoria, ja veneet suuntasivat sen mukaan kulkunsa.