Kaksi pakolaista: Austraalialainen kertomus

Austraalialainen kertomus
Kirj.
Suomennos
Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1911.
Powellilaiset katsoivat olevansa suuressa kiitollisuudenvelassa Mac
Donaldille, sillä hän oli pelastanut heidän vanhimman tyttärensä Saran
mustien raakalaisten käsistä, jotka olivat hyökänneet ratsastusretkellä
hänen kimppuunsa ja yrittäneet raahata hänet mukaansa. Mutta jo eräällä
aikaisemmallakin käynnillään Mac Donald oli hankkinut itselleen
Powellin perheen kunnioituksen ja rakkauden. Erittäinkin Sara tunsi
kiintyneensä tuohon komeaan, ritarilliseen mieheen lämpimällä
rakkaudella, vaikkei Mac Donald tehnyt mitään rohkaistakseen hänen
mieltymystänsä. Walker sitävastoin oli, ennenkuin oli vanginnut
onnellisen kilpailijansa, kosinut Saraa, mutta saanut rukkaset.
Erään, kuten ilmoitettiin, Englannissa tehdyn murhan tähden oli Mac
Donald tuomittu siirtovankeuteen Austraaliaan. Mutta uhkarohkealla
tavalla hän karkasi vankilasta. Ollakseen turvassa hän pakeni metsiin,
missä teki huimalla rohkeudellaan nimensä kuuluisaksi. Verta hän ei
kuitenkaan vuodattanut koskaan.
Turhaan sekä herra Powell että hänen voutinsa Bale, jotka luottivat Mac
Donaldiin ja hänen viattomuuteensa, tarjoutuivat menemään takuuseen
siitä, että hän oli vapaaehtoisesti saapuva lähimmän tuomioistuimen
eteen. He tahtoivat siten säästää häntä joutumasta häpeällisesti
kuljetettavaksi käsiraudoissa. Mutta Walker hylkäsi jalomielisen
tarjouksen viitaten velvollisuuteensa, samoin Mac Donald, joka ei
tahtonut olla kiitollisuudenvelassa poliisiupseerille.
Toby, kuivan neva-aseman uusi majanvartia, istui näiden tapahtumain
aikana mökkinsä edustalla ja pureksi tupakan puutteessa nyreänä varpua.
Paimen oli vastikään ajanut lauman pois ja jättänyt äreän miehen
vartioimaan paikkaa.
Hm , murahti hän puhuen itsekseen, — täällä minä nyt ikävissäni
murjotan tämmöisessä perhanan pesässä. — Majanvartian virka ja palkkaa
kaksikymmentä puntaa vuodessa — ainakin hyvä korko sille sataselle,
joka on luvattu päästäni — mutta ei tupakan hiventä eikä muuta keinoa
edessä kuin näivettyä tässä kirotun kuivassa elämässä ja maassa kuin
mikäkin käpertynyt sieni. Jollei tässä olisi pakko parannella noita
haavoille juostuja raajojani ja antaa väsyneen, vainotun ruumis-pahan
hieman levätä, niin tekisinpä piruja ja näyttäisin miten lampaita
paimennetaan ja laittaisin koirille kovan leikin… On tämäkin maa —
kaikki ylösalaisin… oikea piintynyt metsäsissi pannaan talonvahdiksi
— pukki kaalimaan vartiaksi — eikä sitten edes jätetä hänelle mitään
varastettavaa. Kyllä tästä taas pitää rannikolle päästä ja hankkia
parempi turvapaikka. — Kunpa nyt edes tulisi joku päällysmiehen
roisto tänne, että saisin tupakkaa… sitä kun on, niin kelpaa
huilata vaikka maailman ääriin. — — Ja Jack Londonkin on täällä —
herrasmies taas niinkuin tavallista, ja peevelin hyvä hevonen sillä
on. John saa tietysti juosta. No, saa täällä edes olla rauhassa noilta
niinsanotun oikeuden vainukoirilta, ja Jumalan tai perkeleen avulla
kai vielä Johnkin kerran saa hyvän hevosen allensa ja siistin nutun
ruumiinsa verhoksi. Hevonen ensiksi — muu seuraa sitten itsestään.
Halloo, kuka siellä? keskeytti hän äkkiä, kuullessaan kavion kapsetta.
Vaistomaisesti hän nousi ja tempasi majan seinustalta kiväärinsä, jotta
se olisi käsillä tarpeen tullen. Mutta sitten hän näki harvan pensaikon
läpi, että tulija oli vouti, ja pistäen kätensä taskuun hän käveli
verkalleen muutaman askelen häntä vastaan.