Riivaajat 1/3
Romaani
Kirj.
Suomentanut
Ida Pekari
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1928.
I. Johdatuksen asemesta vain muutamia yksityisseikkoja suuresti kunnioitetun Stepan Trofimovitšin elämäkerrasta II. Prinssi Heikku. Naittopuuhia. III. Toisen synnit. IV. Kompurajalka. V. Kaikkitietävä käärme.
Virka mitä virkat, hankeen peittyi jälki. Eksyksiin ajoi peikot. Mielen ankeen huuto hukkui meteliin. — — — — — Suurko pahan parvi lienee, mikä matkan määrä lie? Kotitontun hautaan vienee — vaiko velhon häihin tie?
Niin siellä oli vuorella suuri sikalauma laitumella; ja he pyysivät häntä, että hän antaisi heille luvan mennä sikoihin. Ja hän antoi heille luvan. Niin riivaajat lähtivät ulos miehestä ja menivät sikoihin. Silloin lauma syöksyi jyrkännettä alas ja hukkui. Mutta tapahtuman nähdessään paimenet pakenivat ja kertoivat siitä kaupungissa ja maataloissa. Niin kansa lähti katsomaan sitä, mikä oli tapahtunut, ja he tulivat Jeesuksen tykö ja tapasivat miehen, josta riivaajat olivat lähteneet, istumassa Jeesuksen jalkain juuressa puettuna ja taidossaan; ja he peljästyivät. Niin tapahtuman näkijät kertoivat heille, kuinka riivattuna ollut oli tullut terveeksi.
Luukkaan evankeliumi, 8: 32—37.
Johdatuksen asemesta vain muutamia yksityisseikkoja suuresti kunnioitetun Stepan Trofimovitšin elämäkerrasta.
Ryhtyessäni kuvailemaan niitä merkillisiä tapahtumia, jotka äskettäin tulivat aina näihin asti niin perin vähän huomiota herättäneen kaupunkimme osaksi, minun on aloitettava kuvaukseni jo aivan varhaisimmilta ajoilta, enhän ymmärrä, miten muutenkaan voisin menetellä, toisin sanoen minun on mainittava ensiksi muutamia elämäkerrallisia yksityisseikkoja kyvykkään ja suuresti kunnioitetun Stepan Trofimovitšin aikaisemmasta elämästä. Muodostakoot nämä yksityisseikat vain esitettävänäni olevan kronikan johdatuksen, mutta itse se tapahtumasarja, jota minun oikeastaan on määrä kuvata, seuraa vasta tuonnempana.
Kasvattajantoimensa Stepan Trofimovitš oli ottanut vastaan myös siitä syystä, että se pieni maatila, jonka hänen ensimmäinen vaimonsa oli hänelle jälkeensä jättänyt, — se oli tosin hyvin pieni — sijaitsi aivan lähellä Stavroginien suurtilaa, Skvorešnikia. Tämä maatila oli taas kuvernementtimme suurimpia ja ulottui aina kaupungin laitaan saakka. Saattoihan maalaistyöhuoneen hiljaisuudessa, jossa yliopiston tuhannet velvollisuudet eivät olleet häiritsemässä, vihdoinkin pyhittää aikansa yksinomaan tieteelle ja rikastuttaa isänmaansa kirjallisuutta mitä perinpohjaisimmilla tutkimuksilla. Näistä tutkimuksista tosin ei kuulunut sitten sen enempää, mutta saattoihan näin ainakin viettää mukavasti koko lopun elämäänsä, runsaasti kaksikymmentä vuotta, eräänlaisena ruumiillistuneena syytöksenä isänmaalle, niinkuin muudan kansanrunoilijammekin laulaa: