Riivaajat 2/3

Romaani
Kirj.
Suomentanut
Ida Pekari
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1928.
I. Yö. II. Yö (jatkoa). III. Kaksintaistelu. IV. Kaikki odottelevat. V. Juhlaa odotellessa. VI. Pjotr Stepanovitš puuhissaan. VII. Meikäläisten parissa. VIII. Ivan-Tsarevitš. IX. Stepan Trofimovitš »takavarikoidaan». X. Flibustjerit. Kohtalokas aamu.
Yö.
Oli kulunut kahdeksan päivää. Nyt kun kaikki on jo ohi ja kun kirjoitan kronikkaa, nythän me jo tiedämme, miten asian laita oikein oli, mutta silloin emme sitä vielä tietäneet, ja on luonnollista, että erinäiset seikat tuntuivat meistä silloin oudoilta. Ainakin me, Stepan Trofimovitš ja minä, pakenimme aluksi lukkojen taakse kotiimme ja vain kaukaa säikähtyneinä seurasimme tapahtumia. Minä sentään jonkin verran liikuin ja, kuten ennenkin, toin hänelle viestejä, joita ilman hän ei olisi tullut toimeenkaan.
Sanomattakin on selvää, että mitä ihmeellisimpiä juttuja korvapuustista alkoi kierrellä kaupungissamme, korvapuustista, Lizaveta Nikolajevnan pyörtymiskohtauksesta sekä kaikesta muustakin tuona sunnuntaina tapahtuneesta. Mutta ihmeellisintä oli, kuka oli niin pian ja niin tarkasti kaiken vienyt kaupungille? Ei ainoallakaan läsnäolleista olisi luullut olleen syytä enemmän kuin hyötyäkään kertoa tapahtumasta. Palvelijoitahan taas ei ollut läsnä. Lebjadkin oli ainoa, joka ehkä jotakin olisi saattanut lörpötellä, ei niin paljon katkeruuttaankaan, sillä hän lähti äärimmäisen säikähtyneenä (ja jos pelkää vihollisiansa, niin sehän jo on omiaan sammuttamaan tuon tunteen), vaan noin vain malttamattomuuttaan. Mutta Lebjadkin oli sisarkultansa kanssa jo heti toisena päivänä hävinnyt teille tietymättömille. Filippovin talosta ei häntä enää löydetty, eikä tiedetty edes, minne hän oli muuttanut, hän oli hävinnyt kuin maan rakoon. Šatov taas, jolta olisin tahtonut kysellä jotakin Marja Timofejevnasta, oli lukinnut ovensa ja oli kaikki nämä kahdeksan vuorokautta kotonaan ovesta ulos astumatta. Keskeyttipä työnsäkin kaupungilla. Tiistaina käväisin hänen luonaan ja koputin ovea. Vastausta en saanut, mutta varmana siitä, että hän oli kotona, koputin toisen kerran. Silloin kuulin, miten hän hypähti — nähtävästi vuoteeltaan — ja harvoin askelin tuli ovelle ja huusi minkä jaksoi: »Šatov ei ole kotona.» Ja niine hyvineni sain lähteä.