Viimeinen tsaaritar

Romaani nykyajalta
Kirj.
GERTRUD v. BROCKDORFF
Saksankielestä suomensi
Vilho Elomaa
Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1919.
Vihdoinkin, neljänkolmatta lyijynraskaan tunnin kuluttua, joiden aikana ajanmittarin jyvittäin valuva hieno hiekkalanka näytti katkenneen ja keisarinnan suojissa suhahteli alamaisesti kuiskaavia ääniä ja hääräili toimeliaita lääkäreitä, oli englantilainen hoitajatar voinut laskea lapsen Nikolai Aleksandrovitshin käsivarsille.
Pyöreänä ja punaisena se tirkisteli ilmeettömillä, arvoituksellisilla silmillään pitsipielukselta, jonka kellastuneet pisteet muodostivat säännöttömästi vierekkäin sommiteltujen kruunujen ääriviivat.
Kaunisrakenteinen, vankka lapsi! —
Keisarin säännöllisissä, hiukan väsähtäneissä piirteissä kuvastui pettymystä ja epämääräistä liikutusta. Arasti torjuvin kädenliikkein hän otti vastaan molempien lääkärien kunnioittavat onnittelut ja kiitti heitä miellyttävästi hymyillen avusta, jota he olivat kuluneiden vaikeiden hetkien aikana osoittaneet hänen majesteetilleen keisarinnalle. Mutta hänen äänessään oli kova ja särkynyt sointu, ja hänen silmänsä, jotka omituisen neuvottomin ilmein olivat kohdistetut pyöreihin lapsenkasvoihin, olivat sumeat. —
Lääkärien vetäydyttyä pois hän hengitti vapaammin.
Raskasta hänen oli nähdä ensimmäisen, ylpeän toiveensa vieraiden nähden menevän hukkaan. Vaikeata pysyä niin arvokkaana, kuin hetken merkitys vaati.