Perheonni

E-text prepared by Tapio Riikonen
Kirj.
Suomennos
Kuopiossa, Osakeyhtiö Kuopion Uudessa Kirjapainossa, 1906.
Katja oli vanha perheenystävä, meidän kaikkein kotiopettaja ja kasvattaja. Hänet muistan siitä saakka, kuin alan itseänikin muistaa, ja aina olin häntä rakastanut.
Sonja oli nuorempi sisareni.
Vietimme raskaan ja surullisen talven maatilallamme Pokrovskovissa. Säät olivat tuuliset ja kylmät, kinokset kohousivat ikkunoiden tasalle. Ikkunat pysyivät melkein aina himmeinä ja jäisinä. Emme voineet juuri koko talven aikana lähteä mihinkään ajelemaan emmekä kävelymatkoille, ani harvoin tuli vieraita meitä katsomaan. Ja jos silloin tällöin joku pistäysikin luoksemme, ei hän tuonut iloa eikä hilpeyttä kotiimme. Kaikkein heidän kasvoistaan kuvastui murhe, kaikki puhuivat hiljaisella äänellä, aivan kuin olisivat pelänneet jonkun herättävänsä. Ei kukaan nauranut, kaikki huokailivat ja usea itkikin nähdessään minut ja erittäinkin pienen Sonjan mustassa murhepuvussa.
Kodissamme vielä tuntui kuolema; kuolema, suru ja kauhistus oli vielä ilmassa. Äidin huone oli lukittuna ja sydäntäni oikein vihlasi sitä nähdessäni. Sittenkin oli siinä jotakin, joka veti minua katselemaan tuota kylmää, tyhjää huonetta kulkiessani sen ohitse makuusuojaani.
Näinä aikoina olin seitsemäntoista vuotias, ja juuri kuolinvuotenansa oli äitini aikonut muuttaa kaupunkiin asumaan, voidaksensa täydentää kasvatustani. Äitini kadottaminen tuotti minulle syvää surua, mutta tunnustaa täytyy, että paitsi tuota surua, tuntui kovin katkeralta nuorena ja kauniina, niinkuin kaikkien sanojen mukaan olin, viettää vielä toinenkin talvi turhaan maalla yksinäisyydessä.
Lopulla talvea oli tuo murheen, yksinäisyyden ja, suoraan sanoen, ikävystymisen tunne kasvanut jo niin voimakkaaksi, etten huoneestani lähtenyt, en avannut pianoani enkä ottanut kirjaa käteeni. Kun Katja kehoitti minua yhtä tai toista tekemään, vastasin vain: ei minua haluta, en minä voi, ja sydämmessäni kuulin kuiskeen: Mitävarten? Mitävarten jotakin tekisikin, kun näin turhaan kuluu parhaimman nuoruuteni aika, — mitävarten? Ja tuolle kuiskaavalle mitävarten? ei ollut minulla muuta vastausta, kuin kyyneleeni.