Sevastopoli

E-text prepared by Anna Siren and Tapio Riikonen
Kirj.
Leo Tolstoi
WSOY, Porvoo, 1912.
Sevastopoli joulukuulla 1854.
Aamurusko alkaa juuri kullata taivaanrantaa Sapun-vuoren yläpuolella. Tummansininen merenpinta on jo heittänyt yltään yön hämärän ja odottaa vain auringon ensimmäistä sädettä alottaakseen iloisen värileikkinsä. Merenpoukamasta huokuu kylmää ja sumua; lunta ei ole missään — kaikki on mustana, mutta pureva aamupakkanen käy kasvoihin ja narskahtelee jalan alla, ja vain meren etäinen, taukoamaton kohina, jonka silloin tällöin keskeyttää Sevastopolista kuuluva laukausten jyminä, häiritsee aamun hiljaisuutta. Laivoilla on kaikki vaiti; tiimalasi näyttää kahdeksaa.
Severnajan puolella alkaa yön hiljaisuus vähitellen vaihtua päivän häärinään: tuolla kulkee vahtisotamiehiä kiväärejään kalisuttaen, tuossa tohtori jo kiiruhtaa sairashuoneelle, tuossa kömpii sotamies maaluolasta, pesee jäisellä vedellä ahavoittuneet kasvonsa ja kääntyen rusottavaa itää kohti ristii nopeasti silmänsä rukoillen Jumalaa. Tuossa taas mennä kitkuttavat natisten korkeat, raskaat kamelien vetämät madzhara-vankkurit, kuljettaen hautuumaalle vainajain verisiä ruumiita, joita ne ovat miltei täpötäyteen kuormatut… Kun lähestytte satamaa, tuoksahtaa omituinen kivihiilen, lannan, märän ja naudanlihan haju vastaanne; sataa laatua tavaraa: halkoja, lihaa, vallikoppia, jauhoja, rautaa y.m. — on kasottain maallenousupaikan läheisyydessä. Eri rykmentteihin kuuluvia sotamiehiä, toiset reppuineen ja kivääreineen, toiset reputta ja kiväärittä, tunkeilee täällä joukolla, tupakoiden, riidellen, raahaten kuormia höyryalukseen, joka savua tuprutellen kelluu sillan kohdalla; pikkuveneitä täynnä kaikenlaista kansaa — sotilaita, merimiehiä, kauppiaita, naisia — laskee rantaan ja vesille.
— Grafskajaanko teidän jalosukuisuutenne? Suvaitkaahan, — tarjoo teille palvelustaan kaksi tai kolme eronsaanutta matruusia nousten veneistään.
Valitsette sen, joka on lähinnä, harppaatte ruskean, puolimädänneen hevosenraadon yli, joka viruu liejussa veneen vieressä, ja käytte peräsimeen. Lähdette rannasta. Yltympärillänne on aamuauringossa välkkyvä meri, edessänne vanha matruusi kamelinnahkaisessa päällystakissaan ja nuori valkotukkainen poika, jotka molemmat vaitiollen hartaasti vetävät airoillaan. Katselette monijuovaisia laivajättiläisiä, joita sekä lähellä että kaukana keinuu lahdella — pieniä purjeveneitä, jotka mustina pisteinä liikkuvat taivaansinisellä merenpinnalla — kauniita, kirkasvärisiä kaupungin rakennuksia, joita aamuauringon ruusunhohtoiset säteet kultaavat tuolla puolen — aallonmurtajan valkoista vaahtoviirua ja upotettujen laivojen mustia mastonhuippuja, jotka siellä täällä surullisesti törröttävät vedestä — kaukaista vihollislaivastoa, joka häämöttää meren kuulakassa etäisyydessä — vaahtopäisiä laineita, joissa airojen nostamat suolarakkulat hyppelevät, — kuuntelette tasaista äänenhuminaa, joka vettä pitkin kiitää luoksenne, ja Sevastopolin mahtavaa ampumisen jymyä, joka teistä tuntuu yhä kasvavan.