Kotikaiho

language: Finnish
Avioliittoromaani
Kirj.
Tekijän luvalla suomentanut
Jalmari Hahl
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1929.
Rooma lähestyi. Myöhäissyksyn kuu, iso, helmiäiskiiltoinen, kirkas ja surumielinen, valaisi Campagnaa. Raju tuuli rynnisti hurjasti vinhaa vauhtia kiitävää pikajunaa vasten.
Regina torkkui ja kuvitteli yhä vielä olevansa synnyinkodissaan. Junan ryskinä kuulosti myllyn jyskeeltä siellä Po-joen varrella. Mutta äkkiä hän tunsi Antonion käden puristavan hänen omaansa ja kavahti hereille.
— Tuossa tuokiossa olemme perillä, nuori aviomies virkkoi.
Regina nousi, nojautui suljetun vaununikkunan pieleen ja katsoi ulos.
Lasi heijasti vaunun sisustaa, valoa, hänen vartaloaan, jota verhosi pitkä, vaalea vaippa, hänen rasittuneita kasvojaan, jotka olivat ikäänkuin kutistuneet kokoon väsyttävästä matkasta.
Reginan isot likinäköiset silmät olivat puoliavoimia, ja kuun hohteessa hän luuli ikkunanlasiin heijastuvan harmaan vaippansa pohjalta erottavansa ohi kiitävän maiseman aallehtivat, sinervät ääriviivat: yksinäisen kuutamopolun, tuulen tuivertaman hopealehtisen puun ja kauempana vesijohdon, jonka holvikaaret häipyivät hohteleviin usviin kuin äärettömän suuret siniset ovet. Ehkä nuo vesijohtokaaret oikeastaan olivat harhanäkyjä. Vaikka Regina oli likinäköinen, hän itsepäisesti kieltäytyi käyttämästä silmälaseja joutuen silti haltioihinsa niistä suurenmoisista näyistä, joita hän luuli erottavansa tuulen ryskyttämän ikkunaruudun välkkeestä.