Muratti

language: Finnish
Romaani
Kirj.
Tekijättären luvalla suomentanut
Jalmari Hahl
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1929.
Oli lauantai-ilta, Pyhän Basiliuksen juhlan aatto. Pyhä Basilius oli Barunéin kylän suojeluspyhimys. Kaukaa kuului epäselvää hälyä: rakettien rätinää, rummun pärinää, lasten huutoja. Mutta kapealla, viettävällä polulla, joka vielä hohti punaisena iltaruskon heijastuksessa, kuului vain don Simone Decherchin honottava ääni.
— Poika on siis kadoksissa, tuo vanha ylimys sanoi istuessaan talonsa portin edessä keskustellen toisen vanhuksen, Cosimu Damianun kanssa, joka oli don Simonen veljenpojan Paulu Decherchin appi. Kuka on nähnyt hänet? Minne se poika lienee joutunut? Sitä ei kukaan näy tietävän. Ihmiset hokevat, että isä on tappanut hänet… Ja kaikki tämä johtuu siitä, ettei enää ole jumalanpelkoa eikä kunniantuntoa. Minun nuoruuteni aikana eivät ihmiset rohjenneet ajatellakaan, että isä voisi tappaa poikansa.
— Jumalanpelkoa ei totisesti enää ole ihmisissä, myönsi ukko Cosimu, jonka ääni muistutti don Simonen ääntä. Mutta tämä ei vielä todista mitään. Raamatunhistoriassakin on esimerkkejä siitä, kuinka kauheasti on paneteltu aivan viattomia ihmisparkoja. Ja tuo kadonnut poika, Santus paimenen poika, oli oikea lemmon sikiö. Kolmetoistavuotiaana hän jo näpisteli taitavasti kuin vanha varas, eikä Santus mahtanut nulikalle mitään. Isä antoi pojalle aimo selkäsaunan, minkä jälkeen tämä katosi ja kai lähti kiertämään maailmaa. Ennen lähtöään hän oli sanonut vanhalle paimenelle, isänsä toverille: 'Katoan kuin höyhen ilmaan, ettekä enää näe minua'.
Don Simone pudisti epäillen päätään ja katsoi kauas tielle. Sieltä näkyi lähestyvän musta hahmo kulkien mataloiden, tummanharmaiden talojen seinien vierustaa.
Pieni maalaistyttö seisoi oviaukossa, josta virtasi ulos kellervää valoa, ja näytti kuuntelevan vanhusten keskustelua.
Don Simonen avoimesta portista näkyi käytävä ja sen perällä niinikään avoin ovi, jonka taustana oli puuryhmä.