Kertomuksia

Mitäs teet, niin eestäs löydät
Kirj.
Adolf Allardt, Pori
1888.
SISÄLLYS:
Laurilassa oli joulu niinkuin muuallakin. Tuore pärekerros oli orsilla ja valkasi somasti avaran pirtin laen, pahnat kahisivat lattiassa; pitkä honkapöytä oli peitetty lumivalkealla pöytäliinalla, röykkiö leipiä ja kaakkuja oli pöydän yläpäässä, ja keskellä oli kolmihaarainen kynttilä, joka tukevasti seisoi raskaassa tinajalassaan ja katseli korkealta asemaltaan uhkarohkeasti katajaista, suurta ja monivanteista oluthaarikkaa. Kynttilä ei enää palanut, sillä nyt oli jo päivä, joulupäivä. Kirkossa oli oltu, paleltu ja yskitty. Kirkon kuulumisina oli kerrottu muun muassa, että nyt jo se Aijälän maisterikin ensikerran puusäkissä paukutteli. Aamiainen oli syöty, ruo'at korjattu, paitsi leivät ja kaakut, sillä viimemainituista oli alimmainen syötävä vasta suvella ruistoukoa tehtäissä.
Siinä talon renkipari venyi pahnoilla ja imeskeli piippujansa. Naispalvelijat, Maiju ja Kaisu, istuivat ovisängyn laidalla ja supisivat hiljaa keskenänsä. Mutta siellä heidän takanaan oli pitkällään talontytär, ja vaikka näyttikin kauemma pirtissä olijoista kuin olisi lapsi nukkunut, niin eipä nukkunutkaan, vaan kuunteli tarkoin, mitä Maiju ja Kaisu puhuivat, kuunteli tarkkaan, nykäsi väliin heitä hameen selkämyksestä ja naurahti hiljaa, saipa silloin tällöin sanan parikin kuiskatuksi.
Kävihän se nuhina laatuun niin kauan kuin isäntä pöydän päässä jouluvirsiä veisasi, mutta sen tuiki tau'ota täytyi kun Laurila otti postillan ja rupesi siitä joulusaarnaa lukemaan.
Mutta loppui jo saarna pitkäkin, ja väljemmin hengitti naisväki pirtissä; vieläkin tuntui väljemmältä kun isäntä, tallissa miesten kanssa käytyään, pujahti vaarin kamariin toiselle puolen pihaa ja laski sinne rauhassa vaarin sänkyyn nukkumaan. Ja rengitkin ne lähtivät toiseen taloon, tuonne vaan toiselle puolen tanhuaa.
Pian se pikku nukkuja, talon pikku Sanna, kepsahti vuoteeltaan ylös, kun se olo tuvassa, isän mentyä, väljemmältä rupesi tuntumaan. Eikä tuossa äidin läsnä-olo ollenkaan tukalalta tuntunut; vapaasti sai Sanna hilpeän luontonsa irralle laskea. Äiti siinä peräsängyssä oli vähän aikaa lonkallaan ja katseli virsikirjaa, mutta kirjaimet rupesivat niin hullunkurisesti silmissä tanssimaan ja peittyivät vihdoin ihan harmaasen hämärään. Kas kun raukaisee, tulleeko vaan pyry kun niin ramasee, tuumii emäntä ja katoo porstuanperä-kamariin. Meni kai huokuulle, sillä oli jo kolmesta ollut ylhäällä, keittänyt väelle joulukahvit, ollut kirkossa ja taas aamiaisen laittanut.