Kysymysmerkkejä: Kuinka Muikkulan Matin kirkolla kävi

Produced by Tapio Riikonen
Kirj.
Werner Söderström, Porvoo, kustantaja.
Hämeenlinnassa, Hämeen Sanomain Osake-Yhtiön kirjapainossa, 1885.
Esipuhe, jonka sopii lukea viimeiseksi.
Keväällä vuonna tuhat kahdeksan sataa ja usea vuosikymmen päälle oli allekirjoittaneella kuuma ja kiireinen aika. Olin laiskotellut Helsingissä tarpeekseni, juonut tuutinkia, käynyt suomalaisessa teaatterissa, riidellyt ruotsikiihkoisten kanssa — sanalla sanoen: ollut kaikin puolin vapaa Apollon poika. Elämä oli ollut kuin paljasta mäenlaskua, rahapulat ainoana, säännöllisenä poikkeuksena.
Mutta kerran loppui alamäki; elämän tanner oli tutkintojen ja tutkintolukujen jyrkän ylämaan takana; ja sitä myötenhän kävi tie.
Maalle siis, hiljaisuuteen, lukemaan!
Sain asuinpaikan eräässä Hämeen vesirikkaassa pitäjässä — nimi on samantekevä. Se talo oli, niinkuin rekivirressä veisaamme, järven rannalla punainen talo, ja valkoinen akkunan lauta . Isäntä, iältään pian neljänkymmenen, oli noita hiljaisia maassa , joissa on jotakin nimettömän miellyttävää, vaikk'ei olekaan heidän sydän suussa eikä kieli hyvissä tuntumissa.
Emäntä — Esteriksi häntä isäntä puhutteli — taisi olla muutamaa vuotta nuorempi. Vaikea on sanoa, minkälainen hän oli. Ei hänellä ollut sormet täynnä kultasormuksia, kaksi vain vasemman nimettömässä, ei hän näytellyt joka ämmälle vaatevarastoansa, ei hän puhunut pahaa muille emännille piioistansa, eikä muillekaan ihmisille.
Näköään oli hän tunteen ihminen. Suurissa sinisissä silmissä kuvastui syvä sielunelämä; lempeys ja kirkkaus loisti hänen otsaltansa.
Oli niillä poikakin, kymmenkunnan vanha, sinisilmäinen, kiharatukkainen pieni veitikka, minun herttainen ystäväni.