Eksyksissä

Produced by Tapio Riikonen
Kirj.
Gustaf af Geijerstam
Suomentanut Fanny Davidsson
Alkuteos: Vilse i lifvet
Isak Julin, Tampere, 1912.
On ihmiskohtaloja, jotka tuntuvat meistä niin kummallisen liikuttavilta, että me tahdomme pysähtyä niiden eteen ja pyytää tuntemattomilta voimilta anteeksiantoa. Tämä tunne, joka on syvempi kaikkea sitä, mitä kutsutaan sääliksi, sisältää samalla tietoisuuden, että meillä itsellämme on onnellisempi osa ja että kuitenkin meidän ja kysymyksessä olevan kohtalon välillä on side, joka täyttää meidät kammolla.
Mitä enemmän katselemme ja mitä enemmän opimme ymmärtämään ihmisiä ja ihmisten elämää, sitä varmemmin kiinnittyy katseemme kaikkeen arvoitukselliseen ihmiselämässä. Ja missä kuljemmekin maailmassa, tulemme silloin alati muistamaan, että tuo arvoituksellinen ja selittämätön hämmentää katseemme ja eristää kohtalomme.
Tämä kokemus saattaa minut ajattelemaan mitä tapahtuu, kun usva nousee merestä ja käärii kadut vaaleanharmaaseen verhoonsa. Kuljemme yksin eteenpäin ja kohtaamme olentoja, jotka vilahtavat ohi ja parin sekunnin aikana näkyvät selvästi kaasulyhdyn valossa. Sumu täyttää kaupungin aina partailleen asti ja upottaa kaikki ihmiset vaaleaan kätköönsä. Kuulemme ääniä sumun seasta. Kaikkialla ympärillä kuulemme näitä ääniä. Mutta mitä kuulemme, on vain paloja keskustelusta, irtikiskaistuja katkelmia siitä elämän leikistä, joka kulkee ympärillämme ilman että me voimme päästä sen perille. Mitä me näemme, on äkkiä ohihäämöittäviä kasvoja, jotka häviävät sumuun. Kun me kuljemme siellä, kuljemme me umpimähkään, ja vain muistomme siitä vähästä mitä tiedämme ja tunnemme estää meitä joutumasta harhaan.
Missä kuljenkin maailmassa, meren työntekijäin joukossa tai vuoren lasten, maaseudun etäisimmällä kulmalla tai suurkaupungin vilinässä — aina on minulla aihetta ajatella tätä havaintoa: liikkua eteenpäin sumussa ja nähdä arvoituksellisten kasvojen liukuvan ohitseni. Minä tiedän, että auringon noustua arvoituksellinen häviää. Mutta se aurinko, jota minä tarkoitan, sitä ei ole vielä kukaan elävä nähnyt ja siksi ikävystymme me vain aavistukseemme, kun veremme jähmettyy noiden kätkettyjen voimien puhjetessa, voimien, jotka kuten veripunaiset salamat, viiltävät läpi jokapäiväisen elämän harmaan ilmanrannan.