Anna Hollmannin häviö

Kertomus
Kirj.
Tekijän luvalla saksasta suomentanut
Maila Talvio
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1912.
Neljä tai viisi vuosikymmentä sitte nai nuori blankeneseläinen merimies Guldtien vanhaa sukua — ei luotsintytärtä, jonka hänen tätinsä olivat määränneet hänelle, vaan jonkinlaisen ruskean, nyrpeän tytöntapaisen, joka eräänä sunnuntai-iltana oli Etzerin rämeiltä eksynyt johonkin blankeneseläiseen tanssisaliin.
Sukulaiset olivat hyvin harmissaan ja nuori mies sai kuulla sen heti ensi päivänä. Mutta kun toisena päivänä eräs vanha, teräväkielinen täti kysyi, miten monta tuhatta kappaletta polttoturvetta nuori emäntä oli tuonutkaan taloon, niin hän viskasi hänet ulos ovesta. Eihän häntä enään senjälkeen käynyt kiusotteleminen, vaikka mielikin olisi tehnyt ja vaikka sukulaiset siitäkin syystä olisivat suoneet hänen elävän kauvemmin; sillä hän läksi kolmantena päivänä Anna Hollmannilla Senegambiaan, sai laivalla kuumetaudin ja kuoli siellä. Hänen leskensä, joka luonnostaan ja rämeiden keskellä vietetyn nuoruutensa vaikutuksesta oli arka ja yksinäisyyteen taipuvainen sekä lisäksi miehensä varhaisen kuoleman takia nyreissään, erkani nyt kokonaan sukulaisista. Hän nimitti heitä halveksien »roskajoukoksi» ja kielsi lyhyeen tapaansa pientä poikaansa, jota hän aina kutsui hänen täydellä nimellään Jan Guldt’iksi, seurustelemasta heidän kanssaan.
Hän vietti karua, köyhää elämää matalassa, olkikattoisessa töllissä rannalla, jossa sellaisia siihen aikaan vielä oli paljon, yhdessä taemmista vuokra-asunnoista, johon kuului kamari ja keittiö, sekä elätti itseään aamusta iltaan pesemällä ja parsimalla vaatteita kymmenkunnalle merimiehelle. Siinä hän tarkasti piti kiinni pennistä ja saattoi yhdenkin pennin takia nostaa kiukkuisen, itsepintaisen rähäkän, mutta tästä painui hänen poikansa nuoreen sieluun uskollisuuden ja hiljaisen, jäykän velvollisuudentunnon kuva.
Äiti puhui vähän ja tokaisi nekin vähät äreästi tulemaan, tehden samalla kädenliikkeen, ikäänkuin hän olisi työntänyt luotaan jotakin vastenmielistä. Mutta siinä vähässä mitä hän sanoi, antoi hän pojan sielunelämälle sen ensimäisen suunnan. Hän ei sisunsa katkeruudesta tuonut ilmi muuta kuin miehensä kuolemaa koskevia seikkoja ja siinä yhteydessä ilmensi hän aina tulemaan, että Hollmannit, samaisen Anna Hollmannin isännät, kiusasivat laivansa miehistöä nälässä ja muussakin kurjuudessa ja että he olivat syypäät hänen miehensä kuolemaan. Hän kertoi vielä senkin, että pojan isoisä Hollmannien palveluksessa oli saanut surmansa. Hän oli kerran yhdellä heidän laivallaan mennyt Brasiliaan, luultavasti olemaan osallisena jossakin huonossa, joka tapauksessa lainvastaisessa yrityksessä ja sille tielleen hän oli jäänyt. Näistä molemmista tapauksista hän haasteli, tavallisesti äreiden yksinpuhelujen muodossa. Kun hän sitte oli puhunut loppuun ja taasen äänetönnä istui kumartuneena merimiestensä karkeiden, harmaiden villasukkien ja paksujen paitojen ääreen, lausui hän vielä kerran julki mielipiteensä, kooten äkeän arvostelunsa Hollmanneista seuraavaan muotoon: »Se oli heidän tahtonsa! Heidän tahtonsa se oli, Jan Guldt. Murhamiehiä he ovat!» Pieni poika häntä vastapäätä kuunteli tätä hänen alituista toisteluansa halukkaasti, sillä hän oli hänen aito poikansa ja imi sanat veriinsä.