Klaus Hinrich Baas: Romaani

Romaani
Kirj.
Suomentanut
Joel Lehtonen
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1910.
Aivan kylän vieressä, sen länsipuolella, on vähäinen karu ja aukea harju. Sieltä on valtava näköala. Hautausmaaksi se olisi hyvä paikka. Siellä voisivat vainajat, sekä ammoin sitten että äsken kuolleet, istuskella kivillä ja hiekkapenkereillä, illasta aamuun, ja ajan rattoa olisi tarpeeksi: ääretön taivaslaki, jolla tähdet loimuavat, kaartuen aina meren syvyyksistä tänne rinteelle ja tuonne syrjemmälle metsään saakka, hiljaiset usvayöt tahi karjuvat myrskyt ja majoista tuikkivat tulet. Vielä parempi patterin paikka. Sillä vaikka harju on kaita, on se pitkä suikale: kuusikymmentä tykkiä voisi siinä seista rinnan, ammottavat kidat vinosti Elbeä kohti uhaten. Taikka historioitsijan tähystysmäki: mitä kaikkea onkaan näet tuolla ympäristössä alangolla jo tapahtunut ja mitä tehdäänkään siellä vielä vasta? Tuo maisema on koko seudun portti.
Mutta eipä olekaan aukeamalla tai sen reunamilla nyt muuta kuin yksinäinen, olkikattoinen pirtti-pahainen, — harmaat seinät ovat matalat, akkunat pienet, katolla vähäinen ullakkokoppi, joka luukustaan päästää valoa ylisille.
Niinpä pysyi kauan epätietoisena, annettiinko muinoin, tuhannen vuotta sitten tuo sukunimi tosissaan vai pilkalla, merkitsikö se suurmiestä vai suurentelijaa. — Kunnes kerran eräs Baaseista otti vaimon, joka kovuudellaan ja vihaisuudellaan löi kuin pii suvusta ilmi vanhan kätkeyneen, jalon liekin! Silloinpa pani melkein uskomaan, että tuo esi-isä aikoinaan oli kuin olikin ollut suurmies! Ja taas näytti pätevyytensä se vanha totuus, että ken tahtoo saada heikonneen sukunsa kelpo reilaan, sen on otettava voimakas, kunnokas vaimo.
Monta vuotta sitten kävellä kepsutteli eräänä tuulisena syyspäivänä Baas-suvun nuori vesa, hilpeä pojan hippana, kotoansa olkikattoisesta talosta, korkean harjun aukeamalta alas kouluun, — oltuaan koko kesäloman eräällä tilallisella renkipoikana. Hän oli kyllä sangen hyvä miehen alku ja Baasien kuosiin riuska ja pystypää; mutta kuitenkin tuntui hänestä olo tällä hetkellä ilkeältä. Sillä hän oli kesälomalla peltotöissä ja papunippujen kimpussa unohtanut koko lailla kouluviisautta ja koulumestari oli tiukka mies. Mutta vielä enemmän kuin opettajaa hän kammoksui sielustaan muuatta tyttöä, jonka opettaja oli valinnut apupaimenekseen ajamaan ja pökyyttämään kesällä häntäpäähän jääneitä oppilaita takaisin yhteiskatraasen. Tyttö ei ollut tosin häntä paljoa vanhempi eikä isompi yhtään, mutta hyvin selvä-älyinen. Hänen kotinsa oli kaukana yksinäisellä lakealla nummella: kurja töllirähjä. Vanhemmat olivat yrmeitä, ja hän itsekin totinen ja umpimielisen vakava. Se tyttö oli kiusannut poikaa jo viime vuonna, erikoisesti juuri häntä. Ja poikaa kauhistutti, että nyt se rääkki alkaa taas.