Vanha kauppiaskoti

Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Kirj.
Gustav Freytag
105. saksalaisesta painoksesta ( Soll und Haben ) suomentanut
O. A. Joutsen
WSOY, Porvoo, 1922.
Romaanin tulee etsiä Saksan kansaa sieltä, missä sen toimellisena tapaa, nimittäin sen työssä.
Julian Schmidt.
Ostrau on pieni piirikaupunki lähellä Oderia, kuuluisa aina kauas Puolan rajojen taa kimnaasistaan ja imelistä piparikakuistaan, joihin siellä pannaan vielä runsaasti väärentämätöntä hunajaa. Tässä vanhanaikaisessa pesässä eleli ajassa vuosia taaksepäin kuninkaallinen laskuneuvos Wohlfart, joka ihaili kuningastaan, rakasti sydämestään lähimmäisiään — lukuunottamatta kahta ostraulaista kanaljaa ja muuatta törkeäsuista sukankutojaa — ja löysi työteliäästä virantoimituksestaankin paljon aihetta salaiseen iloon ja nöyrään ylpeyteen. Hän oli mennyt vasta ikämiehenä naimisiin, asui vaimonsa kanssa omassa pienessä talossaan ja piti pikku puutarhaansa omin käsin kunnossa. Valitettavasti tämä onnellinen avio pysyi monet vuodet lapsettomana. Vihdoin kuitenkin kävi niin, että rouva laskuneuvoksetar koristi valkopumpulisen vuodeuutimensa leveällä reunaröyhelöllä ja kahdella isolla töyhdöllä ja katosi niiden taa moniaiksi viikoiksi kaikkien ystävättäriensä yksimieliseksi tyydytykseksi, juuri kun hän oli saanut viimeisen poimun silitetyksi ja hankkinut itselleen varmuutta siitä, että uudin oli viime pesussa niin hyvin valjennut ettei paremmasta apua. Tuon valkoisen uutimen takana tämän kertomuksen sankari sitten syntyi.
Anton oli hyvä lapsi, joka äitinsä mielestä osoitti jo elämänsä ensimmäisestä päivästä lähtien kerrassaan hämmästyttäviä luonteenominaisuuksia. Puhumattakaan siitä, että hän ei pitkään aikaan saanut päähänsä, että ruokaa oli syötävä lusikan kourusta, vaan tavoitteli itsepäisesti vartta suuhunsa, ja ollenkaan puhumatta siitä, että hänellä oli selittämätön mieliteko isänsä mustan patalakin tupsuun, ja että hän hoitajansa avulla joka päivä salaa nosti patalakin isän päästä ja pani sen sitten nauraa kihertäen takaisin asemilleen, osottihe hän tärkeämpiarvoisissakin elämäntapauksissa olevansa laatuaan ainukainen lapsi. Häntä oli iltaisin sangen vaikea saada nukkumaan, ja kun iltakello soi, pyyteli hän monesti kädet ristissä, että hänen sallittaisiin vielä vähän aikaa teuhata; hän saattoi kyyröttää tuntikausia kuvakirjansa ääressä ja pitää viimeisellä sivulla olevan punaisen kukon kanssa pitkää keskustelua, jossa hän tälle vakuuttamistaan vakuutteli rakkauttaan ja varoitti sitä hellyttävästi jättämästä pikku perhettään orvoksi sen kautta, että sallisi palvelustytön työntää sen paistinvartaaseen. Hän juoksi toisinaan kesken leikkiä ulos piiristä ja kyyristyi totisena arkihuoneen nurkkaan mietiskelemään jotakin tärkeää asiaa. Ylipäänsä hänen mietiskelynsä tuloksena oli, että hän etsiä komusi vanhemmilleen tai leikkitovereilleen jotakin, mistä luuli näiden erityisesti pitävän. Mutta suurimpana ilona hänellä oli istua isäänsä vastapäätä, lyödä pikku sääret ristikkäin, niinkuin isälläkin oli, ja imeskellä seljapuun oksaa, niinkuin isäpapan oli tapana imeskellä oikeata piippua. Sitten hän antoi isän kertoa kaikenlaista juttua, tai kertoili hän itse omia tarinoitaan. Ja sen hän teki, kuten Ostraun koko naismaailma yksimielisesti vakuutti, niin arvokkaasti ja säädyllisesti, että hän sinisiä silmiään ja kukoistavia lapsenkasvojaan lukuunottamatta — näytti aivan joltakin valtion palveluksessa olevalta pikku herralta. Tottelematon hän oli niin aniharvoin, että se osa naispuolista Ostrauta, joka oli taipuvainen katselemaan tätä matoista maailmaa yksinomaan sen synkeältä puolelta, kauvan epäili, tokko sellaisesta lapsesta tulisi pitkäikäistä eläjätä; kunnes Anton viimein kerran rökitti maaneuvoksen pojan keskellä katua ja sillä uroteollaan siirsi kaikki läheiset toiveet taivaan valtakuntaan pääsemisestä kauvas epämääräiseen tulevaisuuteen. Sanalla sanoen hän oli niin tavaton poika, kuin vain lämminsydämisten vanhempain ainoa lapsi saattaa olla. Myöskin porvarikoulussa ja myöhemmin kimnaasissa hänestä tuli esikuva toisille pojille ja vanhemmilleen ylpeyden aihe. Ja kun piirustuksen opettaja väitti, että Antonista piti tulla maalari, ja kolmannen luokan esimies neuvoi isää, että tämä antaisi poikansa ruveta filoloogiksi, niin olisi Anton moninaisten lahjainsa takia voinut helposti joutua siihen lahjakkaiden lapsien tavalliseen vaaraan, että mikään toimiala ei olisi tyydyttänyt hänen etsivää henkeään, jollei sattuma olisi puuttunut asiaan ja ratkaissut kysymyksen hänen tulevasta ammattialastaan.