Luja kuin kuolema

Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Kirj.
Guy de Maupassant
Suom. G. G. Ronimus
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Ahjo, 1920.
Päivä paistoi taiteilijan avaraan työhuoneeseen avonaisesta kattoikkunasta. Tämä oli suuri, loistava ja sininen valoneliö, kirkas aukko sinitaivaan kaikuiseen äänettömyyteen, jossa lenteli kiireesti lintuparvia.
Mutta tuskin päästyään tuohon vakavasti sisustettuun ja verhoilla varustettuun korkeaan huoneeseen, taivaan iloinen valo heikkeni, lieventyi, vaimeni kankailla, hälveni vähitellen oviverhoissa, valaisi tuskin pimeitä nurkkia, joissa yksin kultakehykset vain leimahtivat liekkeihin kuin tulet. Rauha ja onni näyttivät tänne kahlehdituilta, noiden taiteilijain asuntojen rauha, joissa ihmissielu on työskennellyt. Näiden seinien sisässä, joissa ajatus asuu, joissa se kiihkeästi liikkuu ja tyhjenee voimakkaissa ponnistuksissa, näyttää kaikki väsyneeltä, lamautuneelta siitä asti kuin se asettuu lepoon. Kaikki näyttää kuolleelta näiden voimaa pursuavien elämänhetkien jälkeen; ja kaikki lepää, huonekalut, kankaat, kuuluisien henkilöiden keskentekoiset muotokuvat — ikäänkuin koko asunto olisi kärsinyt mestarin väsymyksestä, olisi raatanut hänen kanssaan, ottaen joka päivä osaa hänen aina uudestaan alkaneeseen kamppailuunsa. Epämääräinen, raskas värin, terpentiinin ja tupakan haju täytti huoneen, tarttuen mattoihin ja istuimiin; ja mikään muu häly ei häirinnyt syvää hiljaisuutta kuin avonaisen ikkunan ohi kiitävien pääskysten kimakat ja lyhyet kirkunat, ja kattojen yli tuskin kuuluva Parisin sekava, pitkällinen melu. Ei mikään muu hievahtanut kuin vain aika-ajoittain pieni, sininen savupilvi, joka kohosi kattoa kohti sen paperossin jokaisesta savutuprahduksesta, jonka Olivier Bertin, loikoen sohvallaan, puhalteli verkalleen huuliensa välistä.
Vaipuneena katselemaan kaukaista taivasta hän haki uuden taulun aihetta. Mitä hän aikoi tehdä? Hän ei tietänyt siitä vielä mitään. Hän ei ollut muuten mikään päättäväinen ja itsestään varma taiteilija, vaan levoton, jonka häilyvä innostus epäröi lakkaamatta taiteen kaikkien ilmaisumuotojen välillä. Vaikka hän oli rikas ja kuuluisa sekä oli saanut osakseen kaikki kunnianosoitukset, pysyi hän kuitenkin vielä elämänsä loppupuolella miehenä, joka ei vielä tarkalleen tiedä, mitä ihannetta kohti hän on kulkenut. Hän oli saanut valtion palkinnon Roomassa opiskelua varten, hän oli perinnäistapojen puolustaja, ja monen muun jälkeen suurien historiallisten tapausten esille loitsija; sitten tullen uudenaikaisten suuntien kannattajaksi hän oli maalannut eläimiä, ihmisiä klassillisin muistoin. Älykkäänä, innostuneena, sitkeänä työntekijänä — jolla ihanne aina vaihtui — kiintyneenä taiteeseensa, jonka hän tunsi ihmeellisen hyvin, oli hän saavuttanut kehittyneen hienon makunsa vuoksi huomattavan hyvät tekotapaominaisuudet ja suuren taidon taipuvaisuuden, joka osaksi johtui hänen epäröimisistään ja yrityksistään kaikissa taidelajeissa. Ehkä myöskin ihmisten äkillinen ihastuminen hänen hienoihin, erinomaisiin ja moitteettomiin teoksiinsa oli vaikuttanut hänen luontoonsa estäen sitä olemasta sitä, miksi se oikeastaan olisi voinut tulla. Loistavasta alkumenestyksestä alkaen miellyttämisen halu aina hämmensi häntä ilman että hän itsekään sitä huomasi, muodosteli salaisesti hänen elämänuraansa, heikensi hänen vakaumuksiaan. Tämä miellyttämishalu esiintyi muutoin hänessä kaikissa muodoissa ja oli vaikuttanut paljon hänen maineeseensa.