Satuja ja tarinoita VI

Produced by Tapio Riikonen
Kirj.
H. C. Andersen
Suom. Maila Talvio
WSOY, Porvoo, 1919.
Anna-Liisa. Lasten leperrystä. Palanen helminauhaa. Kynä ja mustepullo. Lapsi haudassa. Tarhakukko ja viirikukko. Kaunis! Kertomus dyyneiltä. Marionettiennäyttäjä. Kaksi veljestä. Vanha kirkonkello. Kaksitoista postivaunuissa.
Anna-Liisa.
Anna-Liisa oli kuin maito ja mansikka, nuori ja iloinen, kaunis katsella. Hampaat paistoivat niin valkoisina, silmät niin kirkkaina, jalka oli kevyt tanssissa ja mieli vieläkin kevyempi! Mitä siitä seurasi? Ilkeä vekara! — niin, kaunis hän ei ollut! Hänet annettiin ojankaivajan vaimon hoitoon, Anna-Liisa joutui kreivilliseen linnaan, istui koreassa huoneessa, yllään silkkiset ja samettiset vaatteet, ei tuulenhenkikään saanut käydä häneen, kukaan ei saanut sanoa hänelle kovaa sanaa, sillä se vahingoitti häntä eikä hän kärsinyt sitä: hän imetti kreivillistä lasta. Se oli hieno kuin prinssi, kaunis kuin enkeli, kuinka hän rakastikaan tätä lasta! Hänen omansa, niin, se oli kodissa, ojankaivajan kodissa, missä ei pata kiehunut yli laitainsa, mutta suu kiehui, ja tavallisesti ei siellä ollut ketään kotona. Poika itki, mutta mitä ei kukaan kuule, se ei ketään liikutakaan. Hän itki kunnes nukkui eikä unessa tunneta nälkää eikä janoa, uni on sellainen hyvä keksintö. Vuosien kuluessa — niin, aikaa myöten kasvaa rikkaruoho, sanotaan — Anna-Liisan poika kasvoi, ja kuitenkin sanottiin hänen kasvussaan pysähtyneen. Mutta tähän perheeseen hän kokonaan oli kasvanut kiinni, he olivat saaneet siitä rahat, Anna-Liisa oli hänestä kokonaan vapaa, hän oli kaupunkilaismatami, vietti sisällä tyyntä, rauhallista elämää ja käytti ulos mennessään hattua. Mutta hän ei koskaan mennyt ojankaivajalle, se oli niin kaukana kaupungista eikähän hänellä ollut sinne asiaakaan, poika oli heidän, ja syödä hän kuului osaavan. Pitihän hänen tehdä työtä ruuastaan ja niin hän kaitsi Jensenin Matin punaista lehmää, hän kyllä saattoi katsoa sitä ja tehdä jotakin puolestaan.