Hämähäkkilaakso ja muita kertomuksia

Produced by Tapio Riikonen
Kirj.
H. G. Wells
Englannista suomentanut Werner Anttila
Joutoaikoina 8
Helsingissä, Suomalainen Kustannus-Osakeyhtiö Kansa, 1907.
Hämähäkkilaakso. Herra Ledbetterin virkaloma. Herra Brisherin aarre.
Hämähäkkilaakso.
Puolenpäivän tienoissa joutui kolme takaa-ajajaa kuljettuaan virran uomassa erään mutkan ympäri äkkiä näkemään hyvin leveän ja avaran laakson. Hankala, kiemurteleva, vierukivinen vesivako, jota pitkin he niin kauvan olivat tavotelleet karkureita käsiinsä, leveni tässä laajaksi rinteeksi. Sama sisällinen tunne sai heidät nyt keskeyttämään takaa-ajon, ja kaikki kolme ratsastivat vähäiselle kunnaalle, jolla kasvoi tummanruskeita puita. Sinne he pysähtyivät; kaksi heistä, kuten sopikin, jäi vähän matkaa kolmannen taakse, jolla oli hopeoidut suitset.
Jonkun aikaa he tarkasti mittailivat silmillään suurta aluetta, joka oli heidän alapuolellaan. Se ulottui yhä kauvemmaksi; siinä ei kasvanut muuta kuin siellä täällä joku ryhmä kuivuneita orjantappurapensaita. Samalla se herätti hämärän aavistuksen, että jokin nykyään vedetön halkeama oli häiritsemässä kellastuneen ruohon yksitoikkoisuutta. Sen purppuraiset etäisyydet sulivat lopulta edempien kukkuloiden sinertäviin rinteisiin — jotka ehkä olivat vihreämpää lajia —, ja niiden yläpuolella, näkymättömän voiman kannattamina ikäänkuin taivaansinessä leijaten, oli lumipeitteisiä vuorenhuippuja — jotka kävivät leveämmiksi ja kookkaammiksi luoteen puolella, missä laakson kyljet vetäytyivät yhteen. Ja lännessä laakso oli avoinna sinne saakka, missä kaukainen tummuus osotti metsien alkavan. Mutta nämä kolme miestä eivät katselleet itään eikä länteen, vaan yhtä mittaa laakson halki.
Ensiksi alkoi puhua se laiha mies, jolla oli arpi huulessa. Ei missään , sanoi hän, äänessä pettymyksen huoahdus. Mutta he olivatkin päässeet kokonaisen päivän meistä edelle.
He eivät tiedä, että me ajamme takaa , sanoi pieni mies, jolla oli valkea hevonen.