Salattu maa: Suurmetsästäjä Allan Quatermainin seikkailuja Keski-Afrikassa

Suurmetsästäjä Allan Quatermain'in seikkailuja Keski-Afrikassa
Kertonut
Englannin kielestä suomentanut
Kuuluu viimeisenä numerona sarjaan Valkoinen metsästäjä ja sisältää kuvauksen Allanin ja Umslopogaas'in kuolemasta.
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1923.
Omistan tämän kirjan pojalleni Arthur John Rider Haggard'ille toivoen, että Allan Quatermain'in ja hänen toveriensa urhea ja sankarillinen käytös kiihoittaa hänet ja monet muut pojat, joita en milloinkaan tule tuntemaan, pyrkimään heidän kaltaisikseen jaloiksi ja ritarillisiksi miehiksi.
Johdanto. I. Konsulin kertomus. II. Musta käsi. III. Lähetysasema. IV. Alphonse ja hänen Annettensa. V. Umslopogaas vannoo valan. VI. Valmistuksia. VII. Hirveä taistelu. VIII. Taistelun jälkeen. IX. Tuntemattomia kohtaloita kohti. X. Tulipatsas. XI. Siintävä kaupunki. XII. Sisaruskuningattaret. XIII. Zu-Vendi-kansa. XIV. Kukkaistemppeli. XV. Kukkaistemppeli. XVI. Soraiksen laulu. XVII. Patsaan luona. XVIII. Myrsky puhkeaa. XIX. Harvinainen vihkimätilaisuus. XX. Taistelu vuorisolassa. XXI. Hurja ratsastus. XXII. Umslopogaas'in viimeinen taistelu. XXIII. Olen puhunut. XXIV. lisäys.
Joulukuun 23 p.
Olen juuri haudannut poikani, kaunokaisen poikani, josta olin niin ylpeä, ja minun sydämeni on murtunut. On musertavan kovaa kadottaa siten ainoa lapsensa, mutta tapahtukoon Jumalan tahto. Tyydyn osaani. Kohtalon raskas pyörä vierii eteenpäin vääjäämättä kuin Juggernautin vaunu ja murskaa aikanaan meistä jokaisen — toisen ennemmin ja toisen myöhemmin. Alkuasukasten tavoin emme kyllä heittäydy sen alle, vaan koetamme piiloutua mikä minnekin ja rukoilemme itkien armoa; mutta se on turhaa, kohtaloamme emme voi välttää, ja kun vuoromme tulee, murskaudumme säälimättä.
Harry-parkani, näinkö pian sinun täytyi kuolla, juuri kun elämä alkoi sinulle hymyillä. Hän oli menestynyt hyvin opinnoissaan ja oli jo suorittanut kunnialla viimeisen tutkintonsa, josta minä olin niin ylpeä, luullakseni paljon ylpeämpi kuin hän itse. Hänet määrättiin sitten alilääkäriksi rokkosairaalaan. Hän kirjoitti, ettei hän pelännyt rokkoa, vaan halusi mielellään täydellisesti perehtyä taudin hoitotapoihin, ja nyt on tauti hänet tappanut ja minä, harmaahapsinen vanhus, olen jäänyt yksinäni häntä suremaan eikä minulla ole enää ketään, joka minua tässä suuressa murheessani lohduttaisi. Tämä isku olisi ehkä ollut vältettävissä — omaisuuteni olisi riittänyt monin verroin meille molemmille — kuningas Salomonin kaivoksista saamani rikkaudet eivät hevillä lopu; mutta minä tuumin, että ansaitkoon poika itse elatuksensa ja tehköön työtä voidakseen nauttia sitä enemmän levosta ja rauhasta. Mutta lepo tulikin ennen työtä. Minun poikani, minun poikani!