Uskonto ja tiede

Kirjoittanut Harald Høffding
Tekijän luvalla tanskankielestä suomentanut Anto Södermann
Kustannusosakeyhtiö Otavan kirjapaino, Helsingissä, 1913
Jokaisen tuntemamme sivistyksen piirissä alkaa, työnjaon astuessa voimaan, kriitillinen tila. Aineellisella alalla ei yksityinen työntekijä enää voi tuottaa sellaista, mihin hän voi tuntea käyttäneensä kaikkia kykyjänsä. Yksilö voi enää useimmiten aikaansaada vain osan jostakin kokonaisuudesta, osan, joka vaatii vain yksityisen kyvyn käyttöä. Hänen voimansa ja neronsa kehitys käy siitä syystä yksipuoliseksi. Niinkuin hänen aikaansaannoksensa, niin hänen henkilöllisyytensäkin helposti jää vain katkelmaksi. Henkisellä alalla työnjako merkitsee, että taide, tiede, uskonto ja siveys, jotka aiempina aikoina olivat yhtä, erkanevat ja usein astuvat vastatusten riitelevinä valtoina. Varempina sivistyskausina oli uskonto se suuri keskinen elonvirta, johon kaikki henkiset voimat ja vietit antoivat lisänsä ja joka toiselta puolen täydelleen tyydytti taiteellisen ja älyllisen tarpeen, mikäli tuollaista tarvetta yleensä oli. Mutta aikaa myöten hakevat henkiset tarpeet tyydytystään eri teiltä. Tutkijantarvetta eivät enää tyydytä ne vastaukset, joita uskonnolliset aatteet voivat antaa elämän ja kokemuksen virittämiin moninaisiin kysymyksiin. Kehittyy erityisiä metodeja, menetelmiä, erityisiä muotoja kysymysten tekemistä ja vastausten etsimistä varten. Taiteellinen tarve painuu samoin yhä enemmän omille teilleen, ja siveelliselle arvostelulle haetaan omintakeista perustusta. Historia osottaa, että päinvastoin kuin nämä uutismuodostukset pyrkii uskonto pitämään kiinni vanhoista, kerran kiteytyneistä käsityksistään ja toimitavoistaan. Se vastustaa henkistä työnjakoa niinkauankun voi ja se koettaa niinkauankun mahdollista ummistaa silmiänsä henkisen elämän muuttuneilta ehdoilta. Siitä seuraa henkisen elämän rikkinäisyys ja hajaannus. Puuttuu tuota koontaa ja sopusointua, tuota kaikkien mielen voimien keskitystä yhteen suuntaan, joka aiemmissa olosuhteissa oli verraten helppo saavuttaa. Tästäpä riippuu, että on olemassa uskonnollinen ongelma ja että sellainen on edelleen oleva, kunnes hengenelämä yksilöissä ja koko sukukunnassa on saavuttanut uusia koottuja ja kokoavia muotoja sisimmän tarpeensa tyydyttämiseksi, — jos tuollaiset uudet muodot yleensä ovat mahdollisia.