Siltalan pehtori

Kirj.
Suomentanut
Aarni Kouta
Porvoossa,
G.L. Söderström,
1904.
Pollehan oli aina ollut hiukan huikenteleva — excentrinen, jos niin
tahdomme sanoa. Mutta sehän oli, niin sanoaksemme, kuulunut asiaan.
Minkäs luonnolleen tekee, ja luonnottomalta olisi tuntunutkin, jos
Polle olisi ollut tavallisten, rauhallisten, vakavain tilallisten
kaltainen, seikkailtuaan nuoruutensa päivät, oikeammin sanoen,
siihen asti kun hän setänsä kuoleman jälkeen oli saanut Thorsbyn
ihan äkkiarvaamatta haltuunsa. Mutta mihin mielettömyyksiin ja
seikkailuihin hän heittäytyikään, oli hänen hullutuksissaan toki aina
ollut hienoutta — houkuttelipa hänen kuohuva verensä sitten hänet
koettelemaan onneaan joko lehmäpaimenena jollakin meksikolaisella
tasangolla, tai, ihastuneena johonkin lumoavaan Estrellaan, seuraamaan
kuukausittain hänen sirkustaan ratsasniekkana. Hän oli yhä edelleenkin
hieno olento, eikä mitään renttumaista, mitään rumaa, mitään sellaista,
josta olisi voinut päättää alkavaa rappeutumista, voinut milloinkaan
huomata hänen töissään ja toimissaan. Ja olihan sitäpaitsi jo vuosia
vierinyt noista nuoruudenhullutuksista, vuosia, jolloin ei hyveissä
mallikelpoisimmallakaan iäkkäällä neitosella olisi pitänyt olla
mitään häntä vastaan muistutettavaa. Sitävastoin oli meidän kaikkein
kunnioituksemme ja rakkautemme tuota yli arkiolojen kohonnutta
luonnetta kohtaan vähitellen kasvanut suoraksi kiintymykseksi.
Mutta tästä kaikesta huolimatta oli hänessä jo kauan sitten ollut
jotain, joka ensin karkotettuna, mutta aina uudistuvana, oli alkanut
herättää huomiotamme ja kasvavaa hämmästystämme, jotain hänelle niin
vierasta, että se olisi tehnyt hänet — jos emme satunnaisuuksista
olleet erehtyneet — aivan toiseksi kuin mitä hän oli.
Aluksi kyseltiin yhä useammin kutsuissa pitäjällä: no mutta missähän Polle Biörenstam tänään lienee?!
Koitti sitten aika, jolloin sekä minä että muut, Thorsbyhyn
suurusaikaan tullessamme, tapasimme hänet tavallisesti nukkumassa,
jota hän pyyteli anteeksi sanoen lukeneensa myöhään yöhön. Kun
kysyin kummastuneena mikä hänen mieltään niin saattoi kiinnittää,
mainitsi hän, tuo ennen niin innokas filosofi, tavallisesti jonkun
vanhan tusinaromaanin. Pääkaupungissa ja Turussa hän ei ollut
vuosikausiin käynyt — hän, entinen keikari, oli alkanut esiintyä
parta ajelemattomana, ja pukunsakin rupesi näyttämään yhä huonommin
hoidetulta. Suorat kysymykseni hän torjui ärähtäen: Joutavia! Alan
vanhettua ja laiskistua — siinä koko juttu. Mutta että hän itsekin
kärsi, sen näin vallan hyvin.